Sade keskeytti maalaamiset, joten päädyin pohtimaan maailman menoa. Merkilliseksi on käynyt elämä täällä koto-Suomessakin ihan kaikkialla. Kuitenkin lohtua tuo ikuinen ja voimallinen Sana, jonka totuus ja armo ei katoa milloinkaan.
Muistelen tässä erästä untani, jonka näin noin 30-40 vuotta sitten. Unessani yritin ottaa vettä hanasta, mutta sieltä tuli vain likavettä. Syy oli se, että vesiputki lähteineen oli muuttunut likaviemäriksi, johon oli laskettu kaikki jätevedet. En tuolloin ymmärtänyt uneni merkitystä ja kerroin siitä läheisilleni, jopa veljellenikin, joka oli pappi. Mistään en saanut selkoa, mitä uni tarkoittaa ja koin sen kuitenkin olevan Jumalan puhetta minulle.
Olin opiskellut teologiaa ja elänyt elämän ruuhkavuosia. Suhde elävään Vapahtajaan oli kylmennyt ja rikkaruoho ja luste olivat salaa vallanneet sydämeni maaperän. Paatumus sai sijaa sydämessäni ja paljon pohdiskelin uskovaisten elämää ja ajattelin ns. herätyskristittyjen olevan harhassa fanaattisine ja tuomitsevine asenteineen. Eihän humanismi voi olla huono asia ja kyllä hengellisiä asioita täytyy käsitellä järki edellä, koska nykyään ollaan jo niin viisaita. Oudolta tuntuivat myös puheet evankelioimisesta ja Jeesuksen paluusta.
Siitä huolimatta, vaikka olin syvässä paatumuksen tilassa, Jumalan Henki minussa oli valveilla. Kerrankin sanoin yhdessä tilanteessa Suomen Raamattuopistolla Raimo Mäkelälle, että minä vain paadun. Itse en ymmärtänyt ollenkaan tilaani, vaan ihmettelin että mitä minun suustani taas lipsahtikaan. Näin Jumalan Henki siellä minun sydämessäni huokaili minun paatumustani ja yritti herätellä taas Hänen yhteyteensä.
Varsinainen herääminen vuosia kestäneestä paatumuksen tilasta oli todella kivulias niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minulla heräsi kaipaus entiseen, turvalliseen luottamukseen Jeesuksen yhteydessä. Hakeuduin Helsingin Kansanlähetyksen messuihin Helsingissä. Niitä järjestettiin vielä tuolloin NMKY:n tiloissa Kaisaniemessä.
Näistä messuista uskoni alkoi vähitellen vahvistumaan ja taivastie valkenemaan. Yhdessä mieheni kanssa haparoimme kohti totuutta. Se oli varsin rankkaa ja mieheni sairastui johonkin erikoiseen päänsärkyoireyhtymään, joka oli niin kivuliasta että hän konttaili ja oksenteli pitkin kylppärin lattioita kohtausten ollessa tosi rajuja. Niin rajuja, että usein oli tilattava ambulanssikyyti kotiin tai mökille. Tätä Jumalan käsissä tapahtuvaa riisumista kesti meillä useita vuosia.
Sinä aikana haimme tietä takaisin Jumalan yhteyteen. Olimme niin eksyneet ja joutuneet harhaan, että saimme aloittaa uskon perusteista ja lukea Roomalaiskirjettä selityksineen. Paljon rukoilimme ja opiskelimme tuolloin Raamattua ja edelleen niin teemme. Tärkeäksi ja nöyräksi rukoukseksi on tullut meille sielun syvä hätä Pyhän Jumalan edessä: "Herra, jos meidän tiemme on vaivaan vievä, niin johdata meidät iankaikkiselle tielle."
Kun nyt pohdin tämän päivän hengellisyyttä niin kirkossa kuin muuallakin, niin paljon tarvitaan armoa ja nöyrää mieltä Jumalan edessä. Jumalan armoa on, että Hän tuo eksyneet takaisin tielle. Se on suurin ihme, mitä omassa elämässäni olen koskaan saanut kokea, että olin hengellisesti täysin sokea ja nyt näen kirkkaasti Jumalan armosta. En voi, enkä halua tuomita ketään, koska olen itse armosta löytänyt takaisin Jeesuksen yhteyteen.
Jumalan Sana on ainoa, mikä meitä valaisee ja valistaa sitä Henkeä, jonka Jumala on meihin istuttanut. Tuo Henki välillä muistuttaa ja varoittelee olemassaolollaan. Varokaamme sitä hiljaista kuisketta tukahduttamasta, koska se vie meidät tuhoon. Raamatun Sanaa tarvitsemme päivittäin elääksemme, koska se puhuttelee meitä lakina, joka paljastaa meidät syntisiksi ja evankeliumina, joka tuo meille armon ja pelastuksen lahjana. Siitä lahjasta saamme iloita ja sen varassa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti