Nykyään alkaa olla mielestäni jo harvinaista kuulla vedottavan Raamatun Sanaan. Se koetaan jotenkin vanhoilliseksi ja naiviksi, jos joku todella sanoo uskovansa noihin vanhoihin tarinoihin tai ylipäänsä perustelee mielipiteitään tai väitteitään sillä. Kuitenkin me elämme Suomessa, jossa kristinusko on vaikuttanut jo noin tuhat vuotta. Tiedämme kristinuskon vaikutuksen yhteiskuntaelämäämme ja kulttuuriimme. Se ei vain jotenkin enää ole totta meidän elämässämme, valitettavasti.
Usko Raamatun totuuksiin ei tule muuta kuin uskon kautta. Ja tämä usko puolestaan tulee vain kuulemalla ja lukemalla Raamatun Sanaa ja noudattamalla sitä. Nykyään siis hyvin vähän uskotaan siihen. Hyvin vähäinen määrä ihmisiä uskoo että Jumala on luonut tämän maailman. Ja Raamattu kertoo Hebrealaiskirjeessä että uskon kautta me ymmärrämme että tämä maailma on luotu Jumalan sanalla. Usko on tässä yhteydessä siis avaintekijä. Ilman sitä emme voi ymmärtää Jumalan valtasuuruutta ja voimaa. Usko antaa meille myös näkökyvyn nähdä Jumalan silmin asioita ja ymmärtää Jumalan mahdollisuudet elämämme ja kaikkien ihmisten elämien yllä. Usko avaa meille myös Jumalan pelastussuunnitelman tätä maailmaa ja ihmiskuntaa kohtaan.
Raamattu kertoo tästä uskosta myös, miten Aabraham ymmärsi ja näki asioita ja miten se vaikutti hänen elämäänsä. Raamattu kuvaa myös että ilman uskoa kukaan ei voi olla otollinen Jumalalle. Sitä ilman me emme siis voi pelastua. Eli me tarvitsemme uskon pelastuaksemme. Kun turvaamme Jumalaan kaikesta sydämestämme, niin Hän Raamatun mukaan kuulee meitä ja pelastaa meidät. Hän ohjaa meidät oikealle tielle.
Nykyään Sanan julistuksessa kuulee hyvienkin saarnojen ja julistuksen "tueksi" lisättynä lainauksia jostain muualta kuin Raamatun maailmasta. Itse koen ne usein hyvinkin surullisena koko hyvän saarnan ja julistuksen tyhjentämisenä. Saarnaaja tai julistaja on niitä ottanut puheeseensa, koska ne ovat hänen mielestään ehkä hauskoja ja tuovat sanomaa uudella tavalla esille. Itse kuitenkin olen sitä mieltä että ne tekevät hallaa itse Sanalle ja ottavat sille kuuluvaa kunniaa pois. Kyllä Jumalan sanassa itsessään riittää aarteita ja esimerkkejä selittämään kaikki hengellisen elämän todellisuudet. Ja sitä varten meille on Sana juuri annettu, että meillä olisi luja pohja siinä.
Tänä vuonna osallistuin pitkästä aikaa teologipäiville. Odotin niiden hengelliseltä annilta huomattavasti enemmän kuin mitä sain. Ihmetellen mietin, mikä tässä oikein mättää. Jumala puhui sydämelleni että te vähäuskoiset. Pohdin, että mitä tuo puhe sydämelleni nyt oikein tarkoittaa. Sitten ymmärsin että nyt on kyse Jumalan Sanasta. Siinä on kaiken avain. Se on unohdettu myös teologipäivillä, ja että kaikki pohjautuu vain ja ainoastaan Jumalan Sanaan.
Sain vielä erityisen vahvistuksen tälle pohdinnalleni lähtiessäni pois viimeiseltä teologipäivien luennolta. Kävelin katua pitkin ja lähestyin Kauniaisten kirkkoa. Sieltä alkoi kuulua kirkon kellojen soittoa. Sitten kuului myös kirkonkellojen soidessa tuttu sävelmä ikäänkuin soittorasian soittamana. Tunnistin sävelmän heti Lutherin virreksi, Jumala ompi linnamme. Koin siinä vahvistuksen että Jumalan Sana on todella se perusta, joka kestää kaikissa tuulissa ja myrskyissä. Tämä oli Lutherinkin löytö.
Nyt on vain niin, että Jumalan sana on niin voimallinen että kun se pystyy luomaan tyhjästä koko maailman, maailmankaikkeuden, niin eikö se Sana nyt riittäisi meidän saarnojemme ja julistuksemme pohjaksi. Ei siihen tarvitse lisätä mitään. Se on epäuskoa. Jumala ei sitä siunaa. Hän haluaa että me otamme todesta Hänen Sanansa ja luotamme siihen ja sen voimaan. Itse luotan siihen, että Jumala itse siunaa Sanansa ja vastaa siitä. Se on ainoa voimallinen ja tehokas ase taistelussa pimeyttä ja eksytystä ja syntiä vastaan. Jos me emme luota Sanaan, tunne kirjoituksia ja Jumalan Sanaa, niin me eksymme.
sunnuntai 26. tammikuuta 2020
lauantai 25. tammikuuta 2020
Tunnetko Jeesuksen?
Elämme ainutlaatuista aikakautta ihmiskunnan historiassa. Siitä yhtenä esimerkkinä olkoon tiedonkulku. Koskaan aiemmin historiassamme emme ole tienneet sekunnin murto-osassa tapahtumista toisella puolella maapalloa. Tämän on tehnyt mahdolliseksi se mullistava kehitys, mitä on tapahtunut tietoliikenneyhteyksissä aivan muutamassa vuosikymmenessä. Se on avannut valtavasti uusia mahdollisuuksia ihmisille tietää ja tutkia asioita ja nopeuttanut sekä helpottanut myös tätä kehitystä.
Kuitenkin kaiken tämän keskellä on asioita, jotka eivät ole muuttuneet mihinkään. Ja ne ovat niitä Ikuisen Elämän totuuksia, jotka ovat kuitenkin samoja riippumatta siitä, millaista tai mitä aikakautta elämme. Edelleenkään ihminen ei pääse näkemään Jumalaa tai luomaan yhteyttä Häneen muuten kuin siitä säädettyjen jumalallisten totuuksien kautta. Ja ne totuudethan löytyvät Jumalan Sanasta, Raamatusta. Nykyaikana tosin voidaan kuvitella että kaikki tieto ja luennot, mitä esimerkiksi eri seurakunnissa pidetään esillä, tuovat ihmisiä lähemmäs Jumalaa. Mutta näin ei valitettavasti käy. Ne ovat vain ikäänkuin ihmisten keksimiä perimmäissääntöjä, joilla ihmisten omiatuntoja voidaan sitoa monenlaisten lakien ja säädösten alle. Vain Jumalan Sana, Pyhän Hengen kautta synnyttää ihmisessä halun turvata Jumalaan. Vain Pyhä Henki, Jumalan Sanan kautta voi herättää ihmisen näkemään syntisyytensä. Vain Jumalan Sanan kautta voi syntyä todellista uskoa Jeesukseen. Ilman näitä voi syntyä vain käännynnäisiä ja fariseuksia.
Hätkähdyttävää oli, kun tänään luin Raamatustani Mark.6:52 " Sillä he eivät olleet noista leivistäkään päässeet ymmärrykseen, vaan heidän sydämensä oli paatunut." KR 1938 En ollut aiemmin huomannut tällaista kohtaa Raamatusta, että Jeesuksen opetuslapsetkin olivat paatuneita. Siis heidän sydämensä. Hehän olivat juuri edellä saaneet Jeesukselta voiman parantaa sairaita, ajaa ulos riivaajia ja julistaa parannusta. Ja nyt he olivat kertoneet näistä tapahtumista Hänelle ja Jeesuksen kutsumina menneet vähän lepäämään. Ja kansa oli tullut perässä ja Jeesus oli tehnyt ruokkimisihmeen. Nyt opetuslapset sitten hämmästelivät, kun Jeesus sai tuulenkin tyyntymään. Ja taas Mark.8:15-21 KR 1938. Jeesus varoittaa heitä fariseusten ja Herodeksen hapatuksesta ja toteaa etteivätkö opetuslapset oikein vieläkään käsitä eivätkä ymmärrä ja kysyy, että onko heidän sydämensä paatunut.
Mitä Jeesus siis tarkoittaa kun Hän puhuu noissa Raamatun kohdissa paatumuksesta, joka oli mahdollista siis myös aivan joka päivä Jeesuksen seurassa kulkeville. Myös Hebrealaiskirje puhuu paatumuksesta näin: "Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin: mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat. Sillä me pääsemme lepoon, me, jotka tulimme uskoon, niinkuin hän on sanonut:"Ja niin minä vihassani vannoin: `He eivät pääse minun lepooni`",vaikka hänen tekonsa olivat valmiina maailman perustamisesta asti. Sillä hän on jossakin sanonut seitsemännestä päivästä näin: "Ja Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikista teoistansa"; ja tässä taas: "He eivät pääse minun lepooni". Koska siis varmana pysyy, että muutamat pääsevät siihen, ja ne, joille hyvä sanoma ensin julistettiin, eivät päässeet siihen tottelemattomuuden tähden, niin hän taas määrää päivän, "tämän päivän", sanomalla niin pitkän ajan jälkeen, niinkuin ennen on sanottu: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne". Sillä jos Joosua olisi saatanut heidät lepoon, niinhän ei puhuisi toisesta, senjälkeisestä päivästä. Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa. Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä. Hebr.4:1-11 KR 1938
Vakava on siis tuo Jeesuksen oma sana ja varoitus paatumuksesta . Ja Hebrealaiskirjeen kolmas luku avaa vielä paatumuksen tapahtuvan synnin pettämisen seurauksena. Paatumus on siis vaarana meille kaikille. Kaikki me olemme synnin alaisia ja siis syntisiä. Synti asuu meidän vanhassa luonnossamme. Tarvitsemme Jumalan Sanaa päivittäin pitämään yllä Pyhän Hengen ääntä omassa tunnossamme. Pyhä Henki muistuttaa meitä päivittäin ja hetkittäin rikkomuksistamme, joihin niin helposti lankeamme. Epäusko yritää saada vallan sydämissämme ja estää meitä uskomasta armahtajaan ja täydelliseen armahdukseen. Jos emme valvo, Jumalan Sanaa lukien ja rukoillen, seurakuntayhteyttä vaalien, joudumme pois elävästä yhteydestä Jeesukseen. Silloin emme kykene enää uskomaan Jumalan suuruuteen elämässämme, vaan tilalle tulee oma luonto ja omavoimaisuus. Sitä kautta paadumme emmekä kohta kaipaakaan Hänen yhteyttään. Tämä tila tuo meille aikaan hengellisen kuoleman ja aikanaan iankaikkisen kadotuksen, jos Jumala ei armossaan vedä meitä siitä pois. Luopuminen yhteydestä elävään Jumalaan ja Jeesukseen on siis äärimmäisen vakava asia. Ja paatuminen on siis tie, mikä tähän tilaan vähitellen johtaa. Annetaan siis Jumalan Sanan olla elämämme valo ja turva. Sen kilpi ja vahva kallio, jonka perustalle on hyvä elämänsä ja uskonsa rakentaa.
Kuitenkin kaiken tämän keskellä on asioita, jotka eivät ole muuttuneet mihinkään. Ja ne ovat niitä Ikuisen Elämän totuuksia, jotka ovat kuitenkin samoja riippumatta siitä, millaista tai mitä aikakautta elämme. Edelleenkään ihminen ei pääse näkemään Jumalaa tai luomaan yhteyttä Häneen muuten kuin siitä säädettyjen jumalallisten totuuksien kautta. Ja ne totuudethan löytyvät Jumalan Sanasta, Raamatusta. Nykyaikana tosin voidaan kuvitella että kaikki tieto ja luennot, mitä esimerkiksi eri seurakunnissa pidetään esillä, tuovat ihmisiä lähemmäs Jumalaa. Mutta näin ei valitettavasti käy. Ne ovat vain ikäänkuin ihmisten keksimiä perimmäissääntöjä, joilla ihmisten omiatuntoja voidaan sitoa monenlaisten lakien ja säädösten alle. Vain Jumalan Sana, Pyhän Hengen kautta synnyttää ihmisessä halun turvata Jumalaan. Vain Pyhä Henki, Jumalan Sanan kautta voi herättää ihmisen näkemään syntisyytensä. Vain Jumalan Sanan kautta voi syntyä todellista uskoa Jeesukseen. Ilman näitä voi syntyä vain käännynnäisiä ja fariseuksia.
Hätkähdyttävää oli, kun tänään luin Raamatustani Mark.6:52 " Sillä he eivät olleet noista leivistäkään päässeet ymmärrykseen, vaan heidän sydämensä oli paatunut." KR 1938 En ollut aiemmin huomannut tällaista kohtaa Raamatusta, että Jeesuksen opetuslapsetkin olivat paatuneita. Siis heidän sydämensä. Hehän olivat juuri edellä saaneet Jeesukselta voiman parantaa sairaita, ajaa ulos riivaajia ja julistaa parannusta. Ja nyt he olivat kertoneet näistä tapahtumista Hänelle ja Jeesuksen kutsumina menneet vähän lepäämään. Ja kansa oli tullut perässä ja Jeesus oli tehnyt ruokkimisihmeen. Nyt opetuslapset sitten hämmästelivät, kun Jeesus sai tuulenkin tyyntymään. Ja taas Mark.8:15-21 KR 1938. Jeesus varoittaa heitä fariseusten ja Herodeksen hapatuksesta ja toteaa etteivätkö opetuslapset oikein vieläkään käsitä eivätkä ymmärrä ja kysyy, että onko heidän sydämensä paatunut.
Mitä Jeesus siis tarkoittaa kun Hän puhuu noissa Raamatun kohdissa paatumuksesta, joka oli mahdollista siis myös aivan joka päivä Jeesuksen seurassa kulkeville. Myös Hebrealaiskirje puhuu paatumuksesta näin: "Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin: mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat. Sillä me pääsemme lepoon, me, jotka tulimme uskoon, niinkuin hän on sanonut:"Ja niin minä vihassani vannoin: `He eivät pääse minun lepooni`",vaikka hänen tekonsa olivat valmiina maailman perustamisesta asti. Sillä hän on jossakin sanonut seitsemännestä päivästä näin: "Ja Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikista teoistansa"; ja tässä taas: "He eivät pääse minun lepooni". Koska siis varmana pysyy, että muutamat pääsevät siihen, ja ne, joille hyvä sanoma ensin julistettiin, eivät päässeet siihen tottelemattomuuden tähden, niin hän taas määrää päivän, "tämän päivän", sanomalla niin pitkän ajan jälkeen, niinkuin ennen on sanottu: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne". Sillä jos Joosua olisi saatanut heidät lepoon, niinhän ei puhuisi toisesta, senjälkeisestä päivästä. Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa. Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä. Hebr.4:1-11 KR 1938
Vakava on siis tuo Jeesuksen oma sana ja varoitus paatumuksesta . Ja Hebrealaiskirjeen kolmas luku avaa vielä paatumuksen tapahtuvan synnin pettämisen seurauksena. Paatumus on siis vaarana meille kaikille. Kaikki me olemme synnin alaisia ja siis syntisiä. Synti asuu meidän vanhassa luonnossamme. Tarvitsemme Jumalan Sanaa päivittäin pitämään yllä Pyhän Hengen ääntä omassa tunnossamme. Pyhä Henki muistuttaa meitä päivittäin ja hetkittäin rikkomuksistamme, joihin niin helposti lankeamme. Epäusko yritää saada vallan sydämissämme ja estää meitä uskomasta armahtajaan ja täydelliseen armahdukseen. Jos emme valvo, Jumalan Sanaa lukien ja rukoillen, seurakuntayhteyttä vaalien, joudumme pois elävästä yhteydestä Jeesukseen. Silloin emme kykene enää uskomaan Jumalan suuruuteen elämässämme, vaan tilalle tulee oma luonto ja omavoimaisuus. Sitä kautta paadumme emmekä kohta kaipaakaan Hänen yhteyttään. Tämä tila tuo meille aikaan hengellisen kuoleman ja aikanaan iankaikkisen kadotuksen, jos Jumala ei armossaan vedä meitä siitä pois. Luopuminen yhteydestä elävään Jumalaan ja Jeesukseen on siis äärimmäisen vakava asia. Ja paatuminen on siis tie, mikä tähän tilaan vähitellen johtaa. Annetaan siis Jumalan Sanan olla elämämme valo ja turva. Sen kilpi ja vahva kallio, jonka perustalle on hyvä elämänsä ja uskonsa rakentaa.
sunnuntai 19. tammikuuta 2020
Uskoako arjessa
Kasteen armo vapautti elämään tavallista lapsiperheen elämää. Kävimme yhdessä perheenä oman seurakunnan tilaisuuksissa ja Osmo-mieheni rikastutti niitä usein omalla musisoimisellaan.
Vuodet kuluivat ja mitään erityistä kerrottavaa ei ole ennen vuotta 1986. Sinä vuonna heinä-elokuussa muistaakseni oli Helsingin Pitäjän kirkolla evankeliumijuhlat. Seurakuntailmoituksesta huomasimme, että siellä on puhujana Aatami Kuortti. Olin lukenut hänen kirjoittamansa kirjan nuoruudessani ja avioliittomme alkuvaiheessa miehenikin luki kirjan minun sitä hänelle suositeltuani.
Nyt oli siis mielenkiintoista päästä näkemään häntä. Mietin, että voiko hän todella olla sama henkilö, joka pääsi ihmeen kautta elävänä keskitysleiriltä pakoon. Niinpä lähdimme yhdessä koko perheellä kirkkoon.
Kirkossa oli melkoisesti väkeä, mutta hyvin mekin sekaan mahduimme pienten lastemme kanssa. Koska nuorimmainen oli vielä alle puolivuotias vauva, hän oli hyvin paljon minun hoivissani ja esikoisemme oli taas mieheni hoivissa. Kävi sitten niin, että mieheni lähti käyttämään esikoistamme vessassa ja nuorimmainen alkoi sylissäni itkeskellä. Hetken häntä siinä rauhoiteltuani yht´äkkiä jostain siihen luoksemme tulla tupsahti iäkäs nainen. Hän yritti päästä tekemään omia loitsujaan vauvalle, että tämä rauhoittuisi. Hän mm. sanoi, että kun hän vain näkisi ne silmät ja pääsisi antamaan vauvalle hyvän mielen pistoksia, niin vauva rauhoittuisi. Hän hyöri ja pyöri siinä meidän ympärillä yrittäen jonkin aikaa toteuttaa omia loitsujansa, mutta pidin vauvan kasvot tiukasti rintaani vasten. Siinä samalla loitsimista yrittäessään hän jupisi, että hänen loitsimisensa ansiosta lapset vielä kadun toiselta puoleltakin hänelle nauravat. No onneksi mieheni saapui taas paikalle ja hän kovasti ihmetteli, että mikä meillä on siellä menossa, kun pidän niin tiukasti vauvaa rintaani vasten ja joku meille tuntematon iäkäs ninen yrittää lähestyä minua ja vauvaa milloin vasemmalta ja milloin oikealta puolelta. Samassa noita kyllästyi ja lähti pois kirkosta. No me ihmettelimme kyllä suuresti, mitä hän siellä kirkossa ylipäätään oli tehnyt. No se jäi arvoitukseksi, mutta loitsujaan hän ei päässyt ainakaan meidän lapsellemme tekemään. Pian alkoikin saarna ja sen piti Aatami Kuortti. Ja saimme vahvistuksen että hän oli sama henkilö, jonka kirjankin olimme lukeneet.
Kotona pohdimme tapahtunutta ja päällimmäisenä evankeliumijuhlilta jäi mieleen tuo noita. Ilo Aatami Kuortin näkemisestä osittain sumentui tuon hämmentävän tapahtuman alle. Edelleen pohdimme, mitä tuo nainen teki kirkossa ja että onko Suomessa todella edelleen noitia ja pakanuutta?
Ja ihan pääkaupunkiseudullako? Näitä pohtiessamme mieleeni nousi lapsuudessani kuulemia, vanhempieni kertomia tarinoita miehestä, joka oli kävellyt tulisilla hiilillä ja kävellyt myös viikatteen terien päällä ja saanut myös ihmisten verenvuodot pysähtymään. Tämä mies oli ollut kotipaikkakunnallani Puolangalla kansanparantaja ja hän oli käyttänyt siihen "mustaa raamattua".
Vanhempani kertoivat että hän oli parantanut paholaisen voimalla. Myöhemmin lukiossa tutustuin erääseen nuoreen, jonka ukki tämä mies oli ollut. Hän vahvisti nämä tiedot ja kertoi, että hänen ukkinsa toimi näin, mutta että hän teki aina vain hyvää ihmisille, ei koskaan mitään pahaa. Mieheni kanssa totesimme että tätä pakanuuden juurta meillä Suomessa siis edelleen on tässäkin muodossa.
Taas kului vuosia ja elimme vuotta 1990. Olimme tuona kesänä Utsjoella seurakuntatyössä minä kesäteologina ja Osmo kesäkanttorina. Minä vastasin lähinnä leireistä ja Osmolle kuului kanttorin ominaisuudessa koko seurakuntaelämän kirjo leireistä jumalanpalveluksiin ja toimituksiin. Rippileiri oli ikimuistettava, koska nuoret, varsinkin tytöt olivat todella innoissaan meidän mukana olleista lapsistamme. Erityisesti kyllä mieleeni jäi niiltä ajoilta eräs kyläilytilanne, johon Osmoa oli pyydetty vierailemaan ja laulamaan. Olimme rippileirillä Outakosken koululla. Koulun pihalla oli meillä seurakunnan kirkkoherran asuntovaunu, jossa me perheenä asuimme rippileirin ajan. Siinä hyvin lähellä oli joku talo, johon Osmo siis meni, kun häntä pyydettiin. En ihan tarkkaan tiedä mitä kaikkea tuolla vierailulla tapahtui, mutta yht´äkkiä asuntovaunussa ollessamme ulkoa alkoi kuulua kaameaa huutoa ja joikaamista. Pelästyin ja koin, että nyt minun pitää rukoilla Osmon puolesta. Hän tulikin sieltä jonkin ajan kuluttua ja lukitsi asuntovaunun oven. Hän kertoi että siellä sattui jotain kamalaa ja eräs mies yritti kuristaa hänet ja toinen mies joikasi ja sai jonkinlaisen "kohtauksen". Onneksi ovi oli lukossa, koska hetken päästä kuului askelia ja ovea kokeiltiin avata, mutta koska ovi oli lukossa, hän poistui. Kukaan ei siis koputtanut oveen ja ilmoittanut, että hänellä olisi meille jotain asiaa. Niinpä pidimme oven suljettuna. Tämä oli muistaakseni leirin viimeinen ilta ja seuraavana päivänä leiri loppui ja matkasimme jälleen Utsjoelle.
Loppuraportissani Helsingin teologiselle tiedekunnalle kerroin myös tästä Lapin kultturisesta todellisuudesta. Se kertoo suomalaisen muinaisuskon vahvasta vaikutuksesta edelleen Lapissa ja muuallakin Suomessa ja sen shamanistisesta pohjavireestä. Raportin vastaanottaja myönsi, että näinhän se asia on. Keskustelin tästä asiasta myös Oulun hiippakunnan pappisasessorien kanssa, kun teologiharjoittelijoina kokoonnuimme harjoittelun päätteeksi piispa Olavi Rimpiläisen johdolla. He myönsivät asian ja joku heistä oli kokenut välillä seurakuntatyön myös haasteellisiksi Lapissa tämäntapaisten ilmiöiden johdosta. Itsellemme jäi tuosta kaikesta tapahtuneesta vain näky siitä, miten pakanuus monella tapaa on saamassa jalansijaa maassamme. Jouduimme myös mieheni kanssa myöhemmin olemaan lujana vaatimuksissamme ettei kummankaan lapsemme tarvitse ottaa lapin kastetta heidän ollessaan leirikoulussa lapissa. Jouduimme perustelemaan sen ala-asteen opettajalle molemmilla kerroilla hyvin tarkasti vakaumuksemme pohjalta, että emme halua että lapsemme tässä kohtaa noudattavat paikallisen toimijan järjestämää leirikouluohjelmaa, vaan että he voivat poistua johonkin tilaan siksi aikaa, kun toiset ottavat lapin kasteen. Ja tähän onneksi suostuttiin, sillä muuten he eivät olisi voineet osallistua leirikouluun oman luokkansa kanssa.
Tahdon tällä kaikella edellä kertomallani osoittaa, että usko oli kyllä vahvana vakaumuksena elämässämme ja valinnoissamme. Kuitenkin kaikesta huolimatta koin ja me molemmat mieheni kanssa kipuilimme elämässämme ja koimme olevamme kuin puun ja kuoren välissä. Jotenkin elämä tuntui raskaalta ja lapsiperheen arki opiskelu- ja työhaasteineen ei ollut mitään suurta ilojuhlaa. Kirjoitin muutaman kerran tunnoistani myös Sanansaattaja-lehteen osittain runoina ja joskus myös kirjoitusten muodossa. Kaikki ne julkaistiin ja ovat jossain ehkä minullakin vielä tallessa. Pohdin ihmisenä olemista ja kasvamista. Hain näihin pohdintoihini aineksia myös tv-sarjoista ja valtava halu oli oppia ajattelemaan ja elämään ihan tavallisen ihmisen tavoin. Kävimme mieheni kanssa välillä tanssimassa, harrastimme kulttuuria ja haimme elämänjanoomme kaikenlaista. Vapauden kaipuu oli valtava. Oli aika päästä irti uskonnollisuuden kahleista. Me halusimme elää täyttä elämää tässä ja nyt.
Mieheni oli alkanut jo 1990- luvun alkupuolella laulaa gospeleiden rinnalla taas tangoja ja kaikkia iskelmiä. Koimme että meillä on nyt se ihana vapaus, mitä olemme kaivanneet ja ihmettelimme kun saimme jossain Raamattuopiston avioliittoleirillä vastustusta siitä, että eivät tuollaiset laulut kuulu tänne. Miten niin eivät? Nehän juuri kertovat elämästä ja ihmisten tunteista, joita ihmissuhteissa tarvitaan. Ei niitä kaanaankielestä voi ymmärtää.
Tämä ihana vapaus johti kuitenkin ennenpitkää toisenlaiseen orjuuteen. Olin tv-sarjoissa kiinni ja ne olivat aikamoisia aikasyöppöjä ja sitoivat aikatauluja. Ne myös pikkuhiljaa ujuttivat ajatusmaailmaan monenlaisia arvoja ja sellaista ihmiskuvaa ja maailmankuvaa, joka vie ihmiseltä sen todellisen vapauden. Taas pohdimme yhdessä mieheni kanssa, miksi Raamatun lukeminen ei ole maistunut vuosiin ja miksi tuntuu kuin koko juttu Jeesuksesta olisi satua, vaikka käymme sentään kirkossa muutaman kerran vuodessa ja olimmehan me sentään olleet joskus aktiivisia hengellisen työn tekijöitä jengi- ja katulähetyksessä ja minä myös Suomen Raamattuopistolla teologina ja Osmo aktiivisesti musiikkitoiminnassa. Siihen aina vetosimme mielessämme, kun epäilykset tulivat. Ajattelimme aiemmin, että kun olemme olleet ennen aktiivisia, niin nyt riittää että elämme ja nautimme vapaudesta ja matkustelemme ja mieheni jäätyä eläkkeelle aiemmin pääsemme todella nauttimaan elämästä, kun pääsemme mökkeilemään ja matkustelemaan. Kaikki hengellinen työnäkymme oli siis kadonnut kokonaan ja se hätä hukkuvista sieluista, joka meillä oli aiemmin ollut.
Kuviteltu vapaus ei kuitenkaan siis tuonut todellista vapautta, vaan ihmettelin että miksi esimerkiksi ihmissuhteissa tökkii niin kotona kuin vapaa-ajalla. En tiennyt tuolloin, että tästä vasta alkaakin todellinen sydämeni ja sydäntemme syväkyntö. Näin vain kävi. Raamattu alkoi taas vähitellen kiinnostaa ja hakeuduimme Helsingin Kansanlähetyksen Filia-messuihin NMKY:n tiloihin, hotelli Arthuriin. Jotenkin koin että siellä on jotain sellaista, mikä minua puhuttelee ja kävimme siellä silloin tällöin. Kun Osmo jäi eläkkeelle, hakeuduimme myös yhteen kansanlähetyksen raamattusoluun. Se kokoontuu joka toinen viikko. Raamatun lukeminen alkoi vähitellen kiinnostaa ja aloimme jälleen yhdessä iltaisin rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Eräänä iltana törmäsin Heprealaiskirjeen sanoihin, joiden mukaan Jumala kurittaa jokaista lasta, koska Hän rakastaa lapsiaan. Mietin, että ei kai Jumala nyt minua ala kurittaa ja minua pelotti koko ajatus. Kuitenkin Jumala näki parhaaksemme laittaa meidät todelliseen ruuvipenkkiin kahden tai jopa kolmen vuoden ajaksi mieheni valtavien kipukoulujen kautta. Kun nyt tarkastelee kahta ja puolta kulunutta vuotta taaksepäin, niin huomaa että kaikki vaikeudet ja kivut ovat olleet Jumalan suurta armoa ja rakkautta.
Valtavasti on Jumalan Sana avautunut näiden kahden ja piolen vuoden aikana. Olemme ymmärtäneet mieheni kanssa, että vaikka meidät on armosta pelastettu, niin Jumala haluaa että me elämme joka hetki Hänen yhteydessään. Mitä se yhteys Häneen tarkoittaa, sitä olemme nyt saaneet opiskella sen kahden ehkä jopa jo melkein kolmenkin vuoden ajan. Se yhteys joka meillä alussa, kun uskoon tulimme, oli kadonnut niiden viinitarhaa turmelevien pienten kettujen tihutyön tuloksena. Olimme unohtaneet valvoa. Olimme unohtaneet että ihan samalla tavalla kuin aviopuolisoiden välillä voi yhteys katketa, jos vuorovaikutusta ei ole eikä asioista keskustella, niin samalla tavalla se käy myös Jumala-suhteessamme. Yhteyden etsiminen takaisin oli todella vaikeaa puuhaa. Raamatussa ei turhaan puhuta että muista missä kohden olet poikennut pois tieltä. Tietä on vaikea löytää sitten kun siihen tulee kaikenlaista usvaa ja pimeyttä väliin. Kerran vuosia sitten näin unen, jossa oli vesijohto, joka oli täysin tukossa, koska siinä oli niin paljon kaikkea roskaa ja kuonaa edessä. Heräsin unesta ja muistin sen elävästi, mutta ihmettelin mitä se mahtoi tarkoittaa. Nyt ymmärrän uneni tarkoituksen. Herra halusi puhua minulle, että olin kadottanut elävän yhteyden Häneen ja Hänen Sanaansa. Kaikki muu roska oli tullut siihen esteeksi. Yhteyden löytämisen avuksi Herra johdatti meille kaksi kirjaa, joita olemme tutkineet ahkerasti viime aikoina. Niiden kautta Sana on todella avautunut ja usko on tullut jälleen elämämme kantavaksi voimaksi. Kirjat ovat Uskosta uskoon, Öivind Andersen ja Vapahtaja veljenä, Pekka Eskelinen
Vuodet kuluivat ja mitään erityistä kerrottavaa ei ole ennen vuotta 1986. Sinä vuonna heinä-elokuussa muistaakseni oli Helsingin Pitäjän kirkolla evankeliumijuhlat. Seurakuntailmoituksesta huomasimme, että siellä on puhujana Aatami Kuortti. Olin lukenut hänen kirjoittamansa kirjan nuoruudessani ja avioliittomme alkuvaiheessa miehenikin luki kirjan minun sitä hänelle suositeltuani.
Nyt oli siis mielenkiintoista päästä näkemään häntä. Mietin, että voiko hän todella olla sama henkilö, joka pääsi ihmeen kautta elävänä keskitysleiriltä pakoon. Niinpä lähdimme yhdessä koko perheellä kirkkoon.
Kirkossa oli melkoisesti väkeä, mutta hyvin mekin sekaan mahduimme pienten lastemme kanssa. Koska nuorimmainen oli vielä alle puolivuotias vauva, hän oli hyvin paljon minun hoivissani ja esikoisemme oli taas mieheni hoivissa. Kävi sitten niin, että mieheni lähti käyttämään esikoistamme vessassa ja nuorimmainen alkoi sylissäni itkeskellä. Hetken häntä siinä rauhoiteltuani yht´äkkiä jostain siihen luoksemme tulla tupsahti iäkäs nainen. Hän yritti päästä tekemään omia loitsujaan vauvalle, että tämä rauhoittuisi. Hän mm. sanoi, että kun hän vain näkisi ne silmät ja pääsisi antamaan vauvalle hyvän mielen pistoksia, niin vauva rauhoittuisi. Hän hyöri ja pyöri siinä meidän ympärillä yrittäen jonkin aikaa toteuttaa omia loitsujansa, mutta pidin vauvan kasvot tiukasti rintaani vasten. Siinä samalla loitsimista yrittäessään hän jupisi, että hänen loitsimisensa ansiosta lapset vielä kadun toiselta puoleltakin hänelle nauravat. No onneksi mieheni saapui taas paikalle ja hän kovasti ihmetteli, että mikä meillä on siellä menossa, kun pidän niin tiukasti vauvaa rintaani vasten ja joku meille tuntematon iäkäs ninen yrittää lähestyä minua ja vauvaa milloin vasemmalta ja milloin oikealta puolelta. Samassa noita kyllästyi ja lähti pois kirkosta. No me ihmettelimme kyllä suuresti, mitä hän siellä kirkossa ylipäätään oli tehnyt. No se jäi arvoitukseksi, mutta loitsujaan hän ei päässyt ainakaan meidän lapsellemme tekemään. Pian alkoikin saarna ja sen piti Aatami Kuortti. Ja saimme vahvistuksen että hän oli sama henkilö, jonka kirjankin olimme lukeneet.
Kotona pohdimme tapahtunutta ja päällimmäisenä evankeliumijuhlilta jäi mieleen tuo noita. Ilo Aatami Kuortin näkemisestä osittain sumentui tuon hämmentävän tapahtuman alle. Edelleen pohdimme, mitä tuo nainen teki kirkossa ja että onko Suomessa todella edelleen noitia ja pakanuutta?
Ja ihan pääkaupunkiseudullako? Näitä pohtiessamme mieleeni nousi lapsuudessani kuulemia, vanhempieni kertomia tarinoita miehestä, joka oli kävellyt tulisilla hiilillä ja kävellyt myös viikatteen terien päällä ja saanut myös ihmisten verenvuodot pysähtymään. Tämä mies oli ollut kotipaikkakunnallani Puolangalla kansanparantaja ja hän oli käyttänyt siihen "mustaa raamattua".
Vanhempani kertoivat että hän oli parantanut paholaisen voimalla. Myöhemmin lukiossa tutustuin erääseen nuoreen, jonka ukki tämä mies oli ollut. Hän vahvisti nämä tiedot ja kertoi, että hänen ukkinsa toimi näin, mutta että hän teki aina vain hyvää ihmisille, ei koskaan mitään pahaa. Mieheni kanssa totesimme että tätä pakanuuden juurta meillä Suomessa siis edelleen on tässäkin muodossa.
Taas kului vuosia ja elimme vuotta 1990. Olimme tuona kesänä Utsjoella seurakuntatyössä minä kesäteologina ja Osmo kesäkanttorina. Minä vastasin lähinnä leireistä ja Osmolle kuului kanttorin ominaisuudessa koko seurakuntaelämän kirjo leireistä jumalanpalveluksiin ja toimituksiin. Rippileiri oli ikimuistettava, koska nuoret, varsinkin tytöt olivat todella innoissaan meidän mukana olleista lapsistamme. Erityisesti kyllä mieleeni jäi niiltä ajoilta eräs kyläilytilanne, johon Osmoa oli pyydetty vierailemaan ja laulamaan. Olimme rippileirillä Outakosken koululla. Koulun pihalla oli meillä seurakunnan kirkkoherran asuntovaunu, jossa me perheenä asuimme rippileirin ajan. Siinä hyvin lähellä oli joku talo, johon Osmo siis meni, kun häntä pyydettiin. En ihan tarkkaan tiedä mitä kaikkea tuolla vierailulla tapahtui, mutta yht´äkkiä asuntovaunussa ollessamme ulkoa alkoi kuulua kaameaa huutoa ja joikaamista. Pelästyin ja koin, että nyt minun pitää rukoilla Osmon puolesta. Hän tulikin sieltä jonkin ajan kuluttua ja lukitsi asuntovaunun oven. Hän kertoi että siellä sattui jotain kamalaa ja eräs mies yritti kuristaa hänet ja toinen mies joikasi ja sai jonkinlaisen "kohtauksen". Onneksi ovi oli lukossa, koska hetken päästä kuului askelia ja ovea kokeiltiin avata, mutta koska ovi oli lukossa, hän poistui. Kukaan ei siis koputtanut oveen ja ilmoittanut, että hänellä olisi meille jotain asiaa. Niinpä pidimme oven suljettuna. Tämä oli muistaakseni leirin viimeinen ilta ja seuraavana päivänä leiri loppui ja matkasimme jälleen Utsjoelle.
Loppuraportissani Helsingin teologiselle tiedekunnalle kerroin myös tästä Lapin kultturisesta todellisuudesta. Se kertoo suomalaisen muinaisuskon vahvasta vaikutuksesta edelleen Lapissa ja muuallakin Suomessa ja sen shamanistisesta pohjavireestä. Raportin vastaanottaja myönsi, että näinhän se asia on. Keskustelin tästä asiasta myös Oulun hiippakunnan pappisasessorien kanssa, kun teologiharjoittelijoina kokoonnuimme harjoittelun päätteeksi piispa Olavi Rimpiläisen johdolla. He myönsivät asian ja joku heistä oli kokenut välillä seurakuntatyön myös haasteellisiksi Lapissa tämäntapaisten ilmiöiden johdosta. Itsellemme jäi tuosta kaikesta tapahtuneesta vain näky siitä, miten pakanuus monella tapaa on saamassa jalansijaa maassamme. Jouduimme myös mieheni kanssa myöhemmin olemaan lujana vaatimuksissamme ettei kummankaan lapsemme tarvitse ottaa lapin kastetta heidän ollessaan leirikoulussa lapissa. Jouduimme perustelemaan sen ala-asteen opettajalle molemmilla kerroilla hyvin tarkasti vakaumuksemme pohjalta, että emme halua että lapsemme tässä kohtaa noudattavat paikallisen toimijan järjestämää leirikouluohjelmaa, vaan että he voivat poistua johonkin tilaan siksi aikaa, kun toiset ottavat lapin kasteen. Ja tähän onneksi suostuttiin, sillä muuten he eivät olisi voineet osallistua leirikouluun oman luokkansa kanssa.
Tahdon tällä kaikella edellä kertomallani osoittaa, että usko oli kyllä vahvana vakaumuksena elämässämme ja valinnoissamme. Kuitenkin kaikesta huolimatta koin ja me molemmat mieheni kanssa kipuilimme elämässämme ja koimme olevamme kuin puun ja kuoren välissä. Jotenkin elämä tuntui raskaalta ja lapsiperheen arki opiskelu- ja työhaasteineen ei ollut mitään suurta ilojuhlaa. Kirjoitin muutaman kerran tunnoistani myös Sanansaattaja-lehteen osittain runoina ja joskus myös kirjoitusten muodossa. Kaikki ne julkaistiin ja ovat jossain ehkä minullakin vielä tallessa. Pohdin ihmisenä olemista ja kasvamista. Hain näihin pohdintoihini aineksia myös tv-sarjoista ja valtava halu oli oppia ajattelemaan ja elämään ihan tavallisen ihmisen tavoin. Kävimme mieheni kanssa välillä tanssimassa, harrastimme kulttuuria ja haimme elämänjanoomme kaikenlaista. Vapauden kaipuu oli valtava. Oli aika päästä irti uskonnollisuuden kahleista. Me halusimme elää täyttä elämää tässä ja nyt.
Mieheni oli alkanut jo 1990- luvun alkupuolella laulaa gospeleiden rinnalla taas tangoja ja kaikkia iskelmiä. Koimme että meillä on nyt se ihana vapaus, mitä olemme kaivanneet ja ihmettelimme kun saimme jossain Raamattuopiston avioliittoleirillä vastustusta siitä, että eivät tuollaiset laulut kuulu tänne. Miten niin eivät? Nehän juuri kertovat elämästä ja ihmisten tunteista, joita ihmissuhteissa tarvitaan. Ei niitä kaanaankielestä voi ymmärtää.
Tämä ihana vapaus johti kuitenkin ennenpitkää toisenlaiseen orjuuteen. Olin tv-sarjoissa kiinni ja ne olivat aikamoisia aikasyöppöjä ja sitoivat aikatauluja. Ne myös pikkuhiljaa ujuttivat ajatusmaailmaan monenlaisia arvoja ja sellaista ihmiskuvaa ja maailmankuvaa, joka vie ihmiseltä sen todellisen vapauden. Taas pohdimme yhdessä mieheni kanssa, miksi Raamatun lukeminen ei ole maistunut vuosiin ja miksi tuntuu kuin koko juttu Jeesuksesta olisi satua, vaikka käymme sentään kirkossa muutaman kerran vuodessa ja olimmehan me sentään olleet joskus aktiivisia hengellisen työn tekijöitä jengi- ja katulähetyksessä ja minä myös Suomen Raamattuopistolla teologina ja Osmo aktiivisesti musiikkitoiminnassa. Siihen aina vetosimme mielessämme, kun epäilykset tulivat. Ajattelimme aiemmin, että kun olemme olleet ennen aktiivisia, niin nyt riittää että elämme ja nautimme vapaudesta ja matkustelemme ja mieheni jäätyä eläkkeelle aiemmin pääsemme todella nauttimaan elämästä, kun pääsemme mökkeilemään ja matkustelemaan. Kaikki hengellinen työnäkymme oli siis kadonnut kokonaan ja se hätä hukkuvista sieluista, joka meillä oli aiemmin ollut.
Kuviteltu vapaus ei kuitenkaan siis tuonut todellista vapautta, vaan ihmettelin että miksi esimerkiksi ihmissuhteissa tökkii niin kotona kuin vapaa-ajalla. En tiennyt tuolloin, että tästä vasta alkaakin todellinen sydämeni ja sydäntemme syväkyntö. Näin vain kävi. Raamattu alkoi taas vähitellen kiinnostaa ja hakeuduimme Helsingin Kansanlähetyksen Filia-messuihin NMKY:n tiloihin, hotelli Arthuriin. Jotenkin koin että siellä on jotain sellaista, mikä minua puhuttelee ja kävimme siellä silloin tällöin. Kun Osmo jäi eläkkeelle, hakeuduimme myös yhteen kansanlähetyksen raamattusoluun. Se kokoontuu joka toinen viikko. Raamatun lukeminen alkoi vähitellen kiinnostaa ja aloimme jälleen yhdessä iltaisin rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Eräänä iltana törmäsin Heprealaiskirjeen sanoihin, joiden mukaan Jumala kurittaa jokaista lasta, koska Hän rakastaa lapsiaan. Mietin, että ei kai Jumala nyt minua ala kurittaa ja minua pelotti koko ajatus. Kuitenkin Jumala näki parhaaksemme laittaa meidät todelliseen ruuvipenkkiin kahden tai jopa kolmen vuoden ajaksi mieheni valtavien kipukoulujen kautta. Kun nyt tarkastelee kahta ja puolta kulunutta vuotta taaksepäin, niin huomaa että kaikki vaikeudet ja kivut ovat olleet Jumalan suurta armoa ja rakkautta.
Valtavasti on Jumalan Sana avautunut näiden kahden ja piolen vuoden aikana. Olemme ymmärtäneet mieheni kanssa, että vaikka meidät on armosta pelastettu, niin Jumala haluaa että me elämme joka hetki Hänen yhteydessään. Mitä se yhteys Häneen tarkoittaa, sitä olemme nyt saaneet opiskella sen kahden ehkä jopa jo melkein kolmenkin vuoden ajan. Se yhteys joka meillä alussa, kun uskoon tulimme, oli kadonnut niiden viinitarhaa turmelevien pienten kettujen tihutyön tuloksena. Olimme unohtaneet valvoa. Olimme unohtaneet että ihan samalla tavalla kuin aviopuolisoiden välillä voi yhteys katketa, jos vuorovaikutusta ei ole eikä asioista keskustella, niin samalla tavalla se käy myös Jumala-suhteessamme. Yhteyden etsiminen takaisin oli todella vaikeaa puuhaa. Raamatussa ei turhaan puhuta että muista missä kohden olet poikennut pois tieltä. Tietä on vaikea löytää sitten kun siihen tulee kaikenlaista usvaa ja pimeyttä väliin. Kerran vuosia sitten näin unen, jossa oli vesijohto, joka oli täysin tukossa, koska siinä oli niin paljon kaikkea roskaa ja kuonaa edessä. Heräsin unesta ja muistin sen elävästi, mutta ihmettelin mitä se mahtoi tarkoittaa. Nyt ymmärrän uneni tarkoituksen. Herra halusi puhua minulle, että olin kadottanut elävän yhteyden Häneen ja Hänen Sanaansa. Kaikki muu roska oli tullut siihen esteeksi. Yhteyden löytämisen avuksi Herra johdatti meille kaksi kirjaa, joita olemme tutkineet ahkerasti viime aikoina. Niiden kautta Sana on todella avautunut ja usko on tullut jälleen elämämme kantavaksi voimaksi. Kirjat ovat Uskosta uskoon, Öivind Andersen ja Vapahtaja veljenä, Pekka Eskelinen
lauantai 11. tammikuuta 2020
Uskon jäljillä
USKON JÄLJILLÄ
Olen lapsuudestani saakka uskonut Jumalan olemassaoloon. Se, että Jumala on olemassa, ei ole minulle ollut siis koskaan mikään epäilyksen asia. En tiedä ihan tarkalleen, mistä tämä usko ja luttamus minulle on tullut mutta luulen omilla vanhemmillani ja heidän esimerkillään olleen siihen myös oma osuutensa. En kuitenkaan halua pitää itse Jumalaa tässäkään asiassa poissa pelistä.
Usein lapsuudessani mietin hyvin syvällisiä filosofisia kysymyksiä, joihin kukaan ei tuolloin pystynyt vastaamaan. Niinpä jätin ne pohdinnat sisimpääni myöhempää tarkastelua varten. Eräs tällainen kysymys oli jo alle kouluikäisenä, jolloin pohdin kysymystä, "miten minä olen minä ja mistä minä olen saanut alkuni. Mitä oli silloin kun minua ei ollut? Miten minä vain ykskaks aloin olla olemassa?"
Esitin usein näitä pohdointojani noin neljä vuotta vanhemmalle veljelleni, mutta ei hänkään osannut sanoa minulle vastauksia, jotka olisivat tyydyttäneet tiedonjanoni näissä asioissa. Minua kiinnosti myös kaikenikäisten ihmisten havainnointi ja tarkkailu filosofisessa mielessä. Tein omia havaintojani ja johtopäätöksiäni kohtaamistani ihmisistä. Sen lisäksi minua kiinnostivat kaikki tarinat ja kertomukset, joita vanhemmiltani kuulin yliluonnollisista tapahtumista ihmisten elämässä. Myöhemmin aloin itsekin lukea tällaisia kertomuksia ja pohdin niitä omasta uskon viitekehyksestäni käsin.
Rippikoulusta minulla oli jonkinsuuntaisia odotuksia, että se jotenkin antaisi selkeyttä omiin pohdintoihini, mutta pettyneenä totesin, että en saanut sieltä kaipaamaani vastakaikua. Niinpä kului muutama teinivuosi jotenkin ikäänkuin pimeässä harhaillen ja identiteettiäni etsien. Ja lukion ensimmäisen luokan keväällä Jumalan todellisuus ykskaks murtautui järisyttävällä tavalla elämääni.
Tajusin hetkessä erään tapahtuman kautta olevani syntinen. Se todellisuus löi minua vasten kasvoja.
Olin kyllä mielestäni viettänyt aivan kunnollista elämää, mutta näin vain yhdessä hetkessä tajusin, että se ei pidä paikkaansa, vaan tarvitsen anteeksiannon. Lukion uskontokirja oli siinä pöydällä ja sieltä löysin vapauttavat Jeesuksen sanat, ettei Hän tuomitse, mutta älä enää syntiä tee. Niin tuli minusta kertaheitolla Jeesuksen seuraaja.
Nyt kääntyi aivan uudenlainen lehti elämässäni. Aloin lukea Raamattua, mitä aiemminkin olin lukenut, niin nyt aivan uudesta näkökulmasta. Hain Raamatusta nyt suuntaa ja pohjaa elämälleni entistä selkeämmin. Kysymykset lain ja evankeliumin suhteesta kiinnostivat ja pohdituttivat. Myös kristittyjen yhteys ja karismaattisuus kiinnosti. En kokenut karismaattisuutta mitenkään pelottavana tai vieraana asiana, koska siinä oli mukana niitä yliluonnollisia elementtejä, joihin jo lapsuuden tarinoissa ja osin oman elämän kokemuksissa olin tutustunut. Ja olinhan kokenut lapsuudessani myös ihmeellisen kokemuksen, miten enkeli kantoi minut sylissään pudotessani noin viiden metrin korkeudelta, oman kotitaloni räystäältä maahan lumihankeen. Mitenkään en tuossa putoamisessa vahingoittunut, mutta äidilleni olin vain todennut, kun hän tuli peläsyneenä katsomaan, että ei hätää, enkeli kantoi minut alas. Itse muistan tuosta tapahtumasta hämärästi pumpulin pehmeän ilmalennon.
Elämässäni oli siis vahvasti mukana noina vuosina usko Jumalan ihmeisiin. Kuitenkin mielessä kaihersi aina välillä, että olenko tehnyt riittävästi Jumalalle ja olenko nyt riittävän hyvä kristitty, uskonko riittävästi ja vaellanko oikein jne. Teologian opintojeni alkuvaiheessa meille tuli joskus mieheni kanssa riitaa siitä, toimiiko Jumala enää nykypäivänä samalla tavalla kuin aiemmin. Voiko Häneen luottaa aivan kaikissa asioissa ja mikä on meidän järkemme suhde tähän uskoon? Missä suhteessa tätä kaikkea olisi hyvä olla, että asiat olisivat kunnossa. Olin saanut asioiden järkeistämisen vaikutteita opinnoistani ja siksi pohdin asioita eri näkökulmasta kuin mieheni. Ei mennyt kuin varmaan viikko, kun tähän tuli jonkinlainen vastaus. Tai ainakin tulkitsimme asian niin. Me nimittäin saimme kirjeen aivan tuntemattomalta henkilöltä. Kirjeessä ei ollut kirjeen lähettäjän nimeä, mutta siinä oli joitakin meitä puhutteleviä Raamatunkohtia ja rahaa, joka köyhän opiskelijan ja työttömän kotitaloudessa oli tuiki tervetullut apu noin kuukauden ruokamenoihin silloisen hintatason mukaan.
Kävimme mieheni kanssa yhdessä joissain yhteiskristillisissä karismaattisissa piireissä ja haimme sitä omaa seurakuntayhteyttä ja omaa paikkaa kristillisessä kentässä, johon halusimme kuulua. Vierailimme Pelastusarmeijan kokouksista eri vapaiden kristillisten yhteisöjen kokouksiin aina kirkollisiin piireihin aina katolista kirkkoa myöten. Pelastusarmeijassa neuvottiin hakeutumaan oman seurakunnan pariin ja se vähitellen toteutuikin hapuillen. Etsiminen ja hakuprosessi ei ollut aivan kivutonta, kun taustalla oli meillä molemmilla aktiivinen julistustyö Ev. lut. jengi- ja katulähetyksessä ja siihen kuuluva karismaattisuus ja luonnollinen kristittyjen yhteys kaikkien kristittyjen kanssa kirkkokunnasta riippumatta. Kerran olimme jossain kotikokouksessa, jossa tämä kokouksen johtaja sanoi, että hän ei enää ajattelekaan, jos Jumala ei käske. Siinä vaiheessa minä pelästyin todella ja sanoin miehelleni, että tuollaiseen kokoukseen en enää halua ikinä mennä.
Siitä lähti käyntiin minulle tietynlainen ajatteluprosessi, jossa pohdin omaa olemassaoloani nimenomaan ajattelun avulla. "Ajattelen , olen olemassa", sanoi jo aikoinaan Descartes. Hänen filosofiansa yksi lausahdus pelasti minut joutumasta jonkinlaiseen vankilaan tai ehkä vielä johonkin pahempaan, mitä en halua edes ajatella. No oppini sain tietyllä tavalla, että kaikkea pitää tutkistella terveellä opilla ja Jumalan Sanalla. Onneksi sain ihmeellisen varjeluksen tuossakin asiassa.
Eräällä dogmatiikan professori Eero Huovisen luennolla sain sitten kokea vapauttavan ahaa-elämyksen kuunnellessani hänen opetustaan Lutherista ja Roomalaiskirjeestä ja siitä kuinka "vanhurskas on elävä uskosta", mikä ei minua sillä hetkellä täysin vakuuttanut, mutta kun hän vielä kytki sen kasteeseen ja Lutherin sanoihin, "olen kastettu, olen pelastettu", olin täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen vapaa. Minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään Jumalalle pelastuakseni, vaan siihen kasteen armoon saan jatkuvasti turvata. Siitä lähti taas uusi lehti minun elämässäni. Lehti, jolla olin jo saanut asettaa jalkani vahvasti sille kalliolle, jolla haluan seistä, ja joka kestää. Tässä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki, mutta siitä saat lukea seuraavassa blogissani.
Olen lapsuudestani saakka uskonut Jumalan olemassaoloon. Se, että Jumala on olemassa, ei ole minulle ollut siis koskaan mikään epäilyksen asia. En tiedä ihan tarkalleen, mistä tämä usko ja luttamus minulle on tullut mutta luulen omilla vanhemmillani ja heidän esimerkillään olleen siihen myös oma osuutensa. En kuitenkaan halua pitää itse Jumalaa tässäkään asiassa poissa pelistä.
Usein lapsuudessani mietin hyvin syvällisiä filosofisia kysymyksiä, joihin kukaan ei tuolloin pystynyt vastaamaan. Niinpä jätin ne pohdinnat sisimpääni myöhempää tarkastelua varten. Eräs tällainen kysymys oli jo alle kouluikäisenä, jolloin pohdin kysymystä, "miten minä olen minä ja mistä minä olen saanut alkuni. Mitä oli silloin kun minua ei ollut? Miten minä vain ykskaks aloin olla olemassa?"
Esitin usein näitä pohdointojani noin neljä vuotta vanhemmalle veljelleni, mutta ei hänkään osannut sanoa minulle vastauksia, jotka olisivat tyydyttäneet tiedonjanoni näissä asioissa. Minua kiinnosti myös kaikenikäisten ihmisten havainnointi ja tarkkailu filosofisessa mielessä. Tein omia havaintojani ja johtopäätöksiäni kohtaamistani ihmisistä. Sen lisäksi minua kiinnostivat kaikki tarinat ja kertomukset, joita vanhemmiltani kuulin yliluonnollisista tapahtumista ihmisten elämässä. Myöhemmin aloin itsekin lukea tällaisia kertomuksia ja pohdin niitä omasta uskon viitekehyksestäni käsin.
Rippikoulusta minulla oli jonkinsuuntaisia odotuksia, että se jotenkin antaisi selkeyttä omiin pohdintoihini, mutta pettyneenä totesin, että en saanut sieltä kaipaamaani vastakaikua. Niinpä kului muutama teinivuosi jotenkin ikäänkuin pimeässä harhaillen ja identiteettiäni etsien. Ja lukion ensimmäisen luokan keväällä Jumalan todellisuus ykskaks murtautui järisyttävällä tavalla elämääni.
Tajusin hetkessä erään tapahtuman kautta olevani syntinen. Se todellisuus löi minua vasten kasvoja.
Olin kyllä mielestäni viettänyt aivan kunnollista elämää, mutta näin vain yhdessä hetkessä tajusin, että se ei pidä paikkaansa, vaan tarvitsen anteeksiannon. Lukion uskontokirja oli siinä pöydällä ja sieltä löysin vapauttavat Jeesuksen sanat, ettei Hän tuomitse, mutta älä enää syntiä tee. Niin tuli minusta kertaheitolla Jeesuksen seuraaja.
Nyt kääntyi aivan uudenlainen lehti elämässäni. Aloin lukea Raamattua, mitä aiemminkin olin lukenut, niin nyt aivan uudesta näkökulmasta. Hain Raamatusta nyt suuntaa ja pohjaa elämälleni entistä selkeämmin. Kysymykset lain ja evankeliumin suhteesta kiinnostivat ja pohdituttivat. Myös kristittyjen yhteys ja karismaattisuus kiinnosti. En kokenut karismaattisuutta mitenkään pelottavana tai vieraana asiana, koska siinä oli mukana niitä yliluonnollisia elementtejä, joihin jo lapsuuden tarinoissa ja osin oman elämän kokemuksissa olin tutustunut. Ja olinhan kokenut lapsuudessani myös ihmeellisen kokemuksen, miten enkeli kantoi minut sylissään pudotessani noin viiden metrin korkeudelta, oman kotitaloni räystäältä maahan lumihankeen. Mitenkään en tuossa putoamisessa vahingoittunut, mutta äidilleni olin vain todennut, kun hän tuli peläsyneenä katsomaan, että ei hätää, enkeli kantoi minut alas. Itse muistan tuosta tapahtumasta hämärästi pumpulin pehmeän ilmalennon.
Elämässäni oli siis vahvasti mukana noina vuosina usko Jumalan ihmeisiin. Kuitenkin mielessä kaihersi aina välillä, että olenko tehnyt riittävästi Jumalalle ja olenko nyt riittävän hyvä kristitty, uskonko riittävästi ja vaellanko oikein jne. Teologian opintojeni alkuvaiheessa meille tuli joskus mieheni kanssa riitaa siitä, toimiiko Jumala enää nykypäivänä samalla tavalla kuin aiemmin. Voiko Häneen luottaa aivan kaikissa asioissa ja mikä on meidän järkemme suhde tähän uskoon? Missä suhteessa tätä kaikkea olisi hyvä olla, että asiat olisivat kunnossa. Olin saanut asioiden järkeistämisen vaikutteita opinnoistani ja siksi pohdin asioita eri näkökulmasta kuin mieheni. Ei mennyt kuin varmaan viikko, kun tähän tuli jonkinlainen vastaus. Tai ainakin tulkitsimme asian niin. Me nimittäin saimme kirjeen aivan tuntemattomalta henkilöltä. Kirjeessä ei ollut kirjeen lähettäjän nimeä, mutta siinä oli joitakin meitä puhutteleviä Raamatunkohtia ja rahaa, joka köyhän opiskelijan ja työttömän kotitaloudessa oli tuiki tervetullut apu noin kuukauden ruokamenoihin silloisen hintatason mukaan.
Kävimme mieheni kanssa yhdessä joissain yhteiskristillisissä karismaattisissa piireissä ja haimme sitä omaa seurakuntayhteyttä ja omaa paikkaa kristillisessä kentässä, johon halusimme kuulua. Vierailimme Pelastusarmeijan kokouksista eri vapaiden kristillisten yhteisöjen kokouksiin aina kirkollisiin piireihin aina katolista kirkkoa myöten. Pelastusarmeijassa neuvottiin hakeutumaan oman seurakunnan pariin ja se vähitellen toteutuikin hapuillen. Etsiminen ja hakuprosessi ei ollut aivan kivutonta, kun taustalla oli meillä molemmilla aktiivinen julistustyö Ev. lut. jengi- ja katulähetyksessä ja siihen kuuluva karismaattisuus ja luonnollinen kristittyjen yhteys kaikkien kristittyjen kanssa kirkkokunnasta riippumatta. Kerran olimme jossain kotikokouksessa, jossa tämä kokouksen johtaja sanoi, että hän ei enää ajattelekaan, jos Jumala ei käske. Siinä vaiheessa minä pelästyin todella ja sanoin miehelleni, että tuollaiseen kokoukseen en enää halua ikinä mennä.
Siitä lähti käyntiin minulle tietynlainen ajatteluprosessi, jossa pohdin omaa olemassaoloani nimenomaan ajattelun avulla. "Ajattelen , olen olemassa", sanoi jo aikoinaan Descartes. Hänen filosofiansa yksi lausahdus pelasti minut joutumasta jonkinlaiseen vankilaan tai ehkä vielä johonkin pahempaan, mitä en halua edes ajatella. No oppini sain tietyllä tavalla, että kaikkea pitää tutkistella terveellä opilla ja Jumalan Sanalla. Onneksi sain ihmeellisen varjeluksen tuossakin asiassa.
Eräällä dogmatiikan professori Eero Huovisen luennolla sain sitten kokea vapauttavan ahaa-elämyksen kuunnellessani hänen opetustaan Lutherista ja Roomalaiskirjeestä ja siitä kuinka "vanhurskas on elävä uskosta", mikä ei minua sillä hetkellä täysin vakuuttanut, mutta kun hän vielä kytki sen kasteeseen ja Lutherin sanoihin, "olen kastettu, olen pelastettu", olin täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen vapaa. Minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään Jumalalle pelastuakseni, vaan siihen kasteen armoon saan jatkuvasti turvata. Siitä lähti taas uusi lehti minun elämässäni. Lehti, jolla olin jo saanut asettaa jalkani vahvasti sille kalliolle, jolla haluan seistä, ja joka kestää. Tässä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki, mutta siitä saat lukea seuraavassa blogissani.
Tilaa:
Kommentit (Atom)