Uudestisyntymisen ihme

 Nikodeemus tuli yöllä Jeesuksen luokse. Hän tiesi ja ymmärsi jo paljon Jumalasta ja Jeesuksen suhteesta Häneen. Jumalan Sana oli jo tehnyt työtään Nikodeemuksen sisimmässä. Se herätti hänen kaipuunsa Jeesuksen luokse. Kuitenkaan hänen sydämensä ei ollut vielä ottanut vastaan Jeesusta ja Hänen anteeksiantamuksensa lahjaa. Hän ei ollut vielä uudestisyntynyt, eikä siis voinut nähdä Jumalan valtakuntaa, kuten Jeesus sanoi.

Jumalan Sana tekee työtään ihmisen sydämessä ja kun aika on kypsä, ihminen syntyy uudesti ja tulee uskoon. Hän alkaa "nähdä" asioita hengellisesti. Hän alkaa ymmärtää myös Raamattua, joka on elämän leipää uskovalle, uudestisyntyneelle. Aluksi tämä uudestisyntynyt on vain maitoasteella pienten vauvojen tavoin. Hän tarvitsee paljon opetusta Sanasta ja uskovien yhteyttä kasvaakseen uskossaan.

Mikäli tämä yhteys ja ravinto jää pois, hän kuolee tai kuihtuu hengellisesti. Silloin tarvitaan Sanaa ja rukousta ja Pyhän Hengen kosketusta, että nukkuva tai hengellisesti kuollut herää uudelleen eloon. Jeesus itse sanoo olevansa elämän leipä. Ilman tätä leipää, Jumalan Sanaa ja sen antamaa ruokaa ihminen kuihtuu hengellisesti. Ei ole siis yhtään merkityksetöntä se millä uudestisyntynyt, uskova Jumalan lapsi itseään ruokkii. Hän tarvitsee jatkuvasti Sanaa kasvaakseen uskossa Jumalan lapsena ja lisäksi tätä ruokaa ja ravintoa oppiakseen tuntemaan Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa yhä paremmin. 

Uudestisyntyminen on siis salattu Jumalan työ ihmisen sydämessä. Kukaan ei näe toisen ihmisen sydämeen eikä pysty saamaan siellä muutosta aikaan. Se ei onnistu edes ihmiseltä itseltään. Se kaikki on Jumalan työtä ja lahjaa. Yht'äkkiä ihminen vain alkaa nähdä uskon kautta Jumalan valtakuntaan. Hän alkaa vähitellen ymmärtää Raamattua ja sen sanoma alkaa avautua hänelle Pyhän Hengen kautta. Hän uskoo ja ymmärtää Jeesuksen sovitustyön omalle kohdalleen ja elää sen varassa päivittäin. Jumalan armo kantaa.

Ihmeellinen armo

 On valtavan kiitollinen mieli kesän kauneutta ihaillessa. Aamulla saa kävellä lintujen laulua kuunnellen vehreyden keskellä, aamukasteisella nurmikolla ja kerätä metsämansikoita aamupuuroon. Niiden tuoksu ja maku tuovat toistuvasti mieleen lapsuuden kesät. Meidän mökkimme ohi virtaava joki tuo elävästi mieleen lapsuuden maisemat: puron, joka virtasi keväällä tulvien ja iloisesti solisten ja kesällä hyvin maltillisesti vettä liikuttaen. Puron alajuoksun rannalla oli mansikka-aho. Siellä saniaisten, pihlajoiden ja suurten kuusten ylhäällä reunustamalla mäellä kasvoi runsaasti metsämansikoita. Paikka oli hyvin kaunis ja siellä oli myös laajat nurmialueet ja muitakin lehtipuita. Kutsuin paikkaa paratiisiksi, koska se tuli minulle lapsena mieleen Raamatun kertomuksista.

Tällainen paratiisi runsaine puineen ja pensaineen on myös meidän mökkialueemme. Joessa virtaavan veden solinaa on ilo kuunnella ja katsoa. Siihen en kyllästy millään. Keväällä ja syksyllä tulva-aikoina voi ihailla veden voimaa. Jumalan luoma luonto on kaunis myös eri vuodenaikoina. Taiteilijat ja suuret säveltäjät ovat ihastelleet tätä samaa ihanuutta vuosisatojen ajan ja tehneet upeita teoksia sen kunniaksi. Esimerkiksi Beethovenin teos, Jumalan kunnia luonnossa.

Jumala on siis hyvä ja armollinen,  kun Hän on kaiken tämän hyvän meille suonut yksin armosta. Hän katselee ihmislapsia hyvin armollisin silmin. Niiden silmien näkymää ei meillä voi olla, koska olemme syntisiä ja hyvin helposti lokeroimme ihmiset omiin lokeroihinsa. Silmissämme ei ole sellainen armollinen katse kuin Jumalalla,  kun hän näki Pietarin, ryövärin ja syntisen naisen. Meidän mieli on herkästi tuomita ja painaa alas. Jumalan mieli on toisenlainen. Hän tietää ja tuntee meidät läpikotaisin. Hän on nähnyt meidät jo idullamme ja on nähnyt meidän kehityksemme äidin kohdusta aina tähän päivään saakka. 

Voi kuinka turvallista ja ihanaa on olla tällaisen Jumalan lapsi. Kulkea Taivaallisen Isän johdattamana. Voi vain ihmetellä ja kiittää kaikkea sitä hyvää, mitä saa ympärillään nähdä. Ja ennenkaikkea sitä rakkautta, joka Hänellä on ansiottomasti koko ihmiskuntaa kohtaan. Hän kutsuu jokaista luotuaan yhteyteensä ja maistamaan että Herra on todella hyvä. Kaiken Hän on luonut kauniisti aikanansa. Hän tahtoo meille todella vain pelkää hyvää. Hän antaa ihmiselle todellisen vapauden. Hän ei kahlitse ketään, koska Hän on Totuus, joka tekee meistä vapaita. Hän vapauttaa meidät synnin ja pimeyden vallasta. Se vapaus on jo saatu Golgatan voiton kautta. Siinä on joka hetki hyvä levätä ja siitä iloiten kiittää. 

Kristitty kaapissa

 Olen ihan lapsesta saakka uskonut Jumalaan ja Hän on ollut turvani. Lukion ensimmäisenä vuonna minulle kuitenkin selkeni ihan henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Otin Hänet vastaan silloin omakohtaisena vapahtajanani. Sen jälkeen minun kristillinen vakaumukseni on saanut ihan uudenlaista syvyyttä vuosien varrella. 

Lukion jälkeisinä välivuosina minulle heräsi kutsumus kertoa Jeesuksessa olevasta Jumalan rakkaudesta muillekin. Kävin kotipaikkakunnan baareissa ja kaljakuppiloissa kertomassa sanomaa Jumalan armahtavasta rakkaudesta. Vastaanotto oli hyvä ja joskus sitä siellä vähän ihmeteltiinkin. 

Lähdin myös evankelioimisaktioihin oman kutsumukseni myötä. Kiertelimme Suomea ja Etelä-Ruotsissakin julistimme evankeliumia katujen kulmissa ja kouluissa, vanhainkodeissa ja seurakunnissa ym. Tapasin näissä kuvioissa myös mieheni ja alettuamme seurustella rukoilimme uutta suuntaa elämällemme. 

Sama palo jatkui ja Jumala johdatti meidät Helsinkiin ja minut opiskelemaan teologiaa. Pidimme kodissamme rukous- ja raamattupiiriä ja meillä oli paljon uskovia ystäviä. Elämän arjessa tuntui siltä, että oma usko jotenkin haalistui ympärillä olevien ihmisten mielipiteet ja käsitykset saivat enemmän sijaa omassa sisimmässä.

Toisen lapsemme syntymän jälkeen koin olevani jonkinlaisella vedenjakajalla: olin sairastunut vakavasti synnytyksen jälkeiseen komplikaatioon, joka oli vähällä riistää henkeni. Siellä Naistenklinikalla yli 40 asteen kuumessa, letkuissa ja antibioottia monta päivää suoraan suoneen hoidossa, sanoin Jumalalle että jos tästä selviän, niin en enää salaa uskoani, vaan kerron siitä eteenpäin. Olinhan jo lapsena, kolme- tai nelivuotiaana selvinnyt ihmeellisellä tavalla hengissä pudotessani kotini katolta 5-6 metrin korkeudesta alas lumihankeen. Silloin koin että enkeli minut laski katolta alas. Toisella kertaa olin vähällä kuolla häkämyrkytykseen kymmenvuotiaana, ellei tätini olisi kotona tullut minua ja äitiäni pelastamaan.

Sairaalasta kotiin palattuani elämä jatkui lapsiperhearjessa ja oma sisinpäni jäi edelleen odottamaan Jumalan kosketusta. Olin kyllä kristitty vakaumukseltani, mutta tarkoin valitsitsin, missä ja kenelle uskostani puhuin. Jollain tapaa halusin olla hiljaa uskostani, koska koin jotenkin ettei siitä olisi hyvä ja soveliasta puhua yleisesti tai julkisesti.

Vuodet ovat kuluneet ja yhä uudestaan on syttynyt sydämeeni ja sisimpääni se sama palo, mikä siellä oli nuoruusvuosinani. Koen että enää en halua mitenkään piilotella omaa vakaumustani ja olla siitä hiljaa. Minulla on siihen täysi oikeus, vaikka olisinkin vähemmistöä täällä maailmassa. Ja toisaalta nyt, kun halutaan oikein lailla turvata vähemmistöjen oikeudet ja mielipiteet, niin totta tosiaan en halua enää olla kaapissa. Olen kristitty ja se saa ja myös pitää näkyä ja kuulua muillekin.