Olen ihan lapsesta saakka uskonut Jumalaan ja Hän on ollut turvani. Lukion ensimmäisenä vuonna minulle kuitenkin selkeni ihan henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Otin Hänet vastaan silloin omakohtaisena vapahtajanani. Sen jälkeen minun kristillinen vakaumukseni on saanut ihan uudenlaista syvyyttä vuosien varrella.
Lukion jälkeisinä välivuosina minulle heräsi kutsumus kertoa Jeesuksessa olevasta Jumalan rakkaudesta muillekin. Kävin kotipaikkakunnan baareissa ja kaljakuppiloissa kertomassa sanomaa Jumalan armahtavasta rakkaudesta. Vastaanotto oli hyvä ja joskus sitä siellä vähän ihmeteltiinkin.
Lähdin myös evankelioimisaktioihin oman kutsumukseni myötä. Kiertelimme Suomea ja Etelä-Ruotsissakin julistimme evankeliumia katujen kulmissa ja kouluissa, vanhainkodeissa ja seurakunnissa ym. Tapasin näissä kuvioissa myös mieheni ja alettuamme seurustella rukoilimme uutta suuntaa elämällemme.
Sama palo jatkui ja Jumala johdatti meidät Helsinkiin ja minut opiskelemaan teologiaa. Pidimme kodissamme rukous- ja raamattupiiriä ja meillä oli paljon uskovia ystäviä. Elämän arjessa tuntui siltä, että oma usko jotenkin haalistui ympärillä olevien ihmisten mielipiteet ja käsitykset saivat enemmän sijaa omassa sisimmässä.
Toisen lapsemme syntymän jälkeen koin olevani jonkinlaisella vedenjakajalla: olin sairastunut vakavasti synnytyksen jälkeiseen komplikaatioon, joka oli vähällä riistää henkeni. Siellä Naistenklinikalla yli 40 asteen kuumessa, letkuissa ja antibioottia monta päivää suoraan suoneen hoidossa, sanoin Jumalalle että jos tästä selviän, niin en enää salaa uskoani, vaan kerron siitä eteenpäin. Olinhan jo lapsena, kolme- tai nelivuotiaana selvinnyt ihmeellisellä tavalla hengissä pudotessani kotini katolta 5-6 metrin korkeudesta alas lumihankeen. Silloin koin että enkeli minut laski katolta alas. Toisella kertaa olin vähällä kuolla häkämyrkytykseen kymmenvuotiaana, ellei tätini olisi kotona tullut minua ja äitiäni pelastamaan.
Sairaalasta kotiin palattuani elämä jatkui lapsiperhearjessa ja oma sisinpäni jäi edelleen odottamaan Jumalan kosketusta. Olin kyllä kristitty vakaumukseltani, mutta tarkoin valitsitsin, missä ja kenelle uskostani puhuin. Jollain tapaa halusin olla hiljaa uskostani, koska koin jotenkin ettei siitä olisi hyvä ja soveliasta puhua yleisesti tai julkisesti.
Vuodet ovat kuluneet ja yhä uudestaan on syttynyt sydämeeni ja sisimpääni se sama palo, mikä siellä oli nuoruusvuosinani. Koen että enää en halua mitenkään piilotella omaa vakaumustani ja olla siitä hiljaa. Minulla on siihen täysi oikeus, vaikka olisinkin vähemmistöä täällä maailmassa. Ja toisaalta nyt, kun halutaan oikein lailla turvata vähemmistöjen oikeudet ja mielipiteet, niin totta tosiaan en halua enää olla kaapissa. Olen kristitty ja se saa ja myös pitää näkyä ja kuulua muillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti