Olen lapsuudestani saakka uskonut Jumalan olemassaoloon. Se, että Jumala on olemassa, ei ole minulle ollut siis koskaan mikään epäilyksen asia. En tiedä ihan tarkalleen, mistä tämä usko ja luttamus minulle on tullut mutta luulen omilla vanhemmillani ja heidän esimerkillään olleen siihen myös oma osuutensa. En kuitenkaan halua pitää itse Jumalaa tässäkään asiassa poissa pelistä.
Usein lapsuudessani mietin hyvin syvällisiä filosofisia kysymyksiä, joihin kukaan ei tuolloin pystynyt vastaamaan. Niinpä jätin ne pohdinnat sisimpääni myöhempää tarkastelua varten. Eräs tällainen kysymys oli jo alle kouluikäisenä, jolloin pohdin kysymystä, "miten minä olen minä ja mistä minä olen saanut alkuni. Mitä oli silloin kun minua ei ollut? Miten minä vain ykskaks aloin olla olemassa?"
Esitin usein näitä pohdointojani noin neljä vuotta vanhemmalle veljelleni, mutta ei hänkään osannut sanoa minulle vastauksia, jotka olisivat tyydyttäneet tiedonjanoni näissä asioissa. Minua kiinnosti myös kaikenikäisten ihmisten havainnointi ja tarkkailu filosofisessa mielessä. Tein omia havaintojani ja johtopäätöksiäni kohtaamistani ihmisistä. Sen lisäksi minua kiinnostivat kaikki tarinat ja kertomukset, joita vanhemmiltani kuulin yliluonnollisista tapahtumista ihmisten elämässä. Myöhemmin aloin itsekin lukea tällaisia kertomuksia ja pohdin niitä omasta uskon viitekehyksestäni käsin.
Rippikoulusta minulla oli jonkinsuuntaisia odotuksia, että se jotenkin antaisi selkeyttä omiin pohdintoihini, mutta pettyneenä totesin, että en saanut sieltä kaipaamaani vastakaikua. Niinpä kului muutama teinivuosi jotenkin ikäänkuin pimeässä harhaillen ja identiteettiäni etsien. Ja lukion ensimmäisen luokan keväällä Jumalan todellisuus ykskaks murtautui järisyttävällä tavalla elämääni.
Tajusin hetkessä erään tapahtuman kautta olevani syntinen. Se todellisuus löi minua vasten kasvoja.
Olin kyllä mielestäni viettänyt aivan kunnollista elämää, mutta näin vain yhdessä hetkessä tajusin, että se ei pidä paikkaansa, vaan tarvitsen anteeksiannon. Lukion uskontokirja oli siinä pöydällä ja sieltä löysin vapauttavat Jeesuksen sanat, ettei Hän tuomitse, mutta älä enää syntiä tee. Niin tuli minusta kertaheitolla Jeesuksen seuraaja.
Nyt kääntyi aivan uudenlainen lehti elämässäni. Aloin lukea Raamattua, mitä aiemminkin olin lukenut, niin nyt aivan uudesta näkökulmasta. Hain Raamatusta nyt suuntaa ja pohjaa elämälleni entistä selkeämmin. Kysymykset lain ja evankeliumin suhteesta kiinnostivat ja pohdituttivat. Myös kristittyjen yhteys ja karismaattisuus kiinnosti. En kokenut karismaattisuutta mitenkään pelottavana tai vieraana asiana, koska siinä oli mukana niitä yliluonnollisia elementtejä, joihin jo lapsuuden tarinoissa ja osin oman elämän kokemuksissa olin tutustunut. Ja olinhan kokenut lapsuudessani myös ihmeellisen kokemuksen, miten enkeli kantoi minut sylissään pudotessani noin viiden metrin korkeudelta, oman kotitaloni räystäältä maahan lumihankeen. Mitenkään en tuossa putoamisessa vahingoittunut, mutta äidilleni olin vain todennut, kun hän tuli peläsyneenä katsomaan, että ei hätää, enkeli kantoi minut alas. Itse muistan tuosta tapahtumasta hämärästi pumpulin pehmeän ilmalennon.
Elämässäni oli siis vahvasti mukana noina vuosina usko Jumalan ihmeisiin. Kuitenkin mielessä kaihersi aina välillä, että olenko tehnyt riittävästi Jumalalle ja olenko nyt riittävän hyvä kristitty, uskonko riittävästi ja vaellanko oikein jne. Teologian opintojeni alkuvaiheessa meille tuli joskus mieheni kanssa riitaa siitä, toimiiko Jumala enää nykypäivänä samalla tavalla kuin aiemmin. Voiko Häneen luottaa aivan kaikissa asioissa ja mikä on meidän järkemme suhde tähän uskoon? Missä suhteessa tätä kaikkea olisi hyvä olla, että asiat olisivat kunnossa. Olin saanut asioiden järkeistämisen vaikutteita opinnoistani ja siksi pohdin asioita eri näkökulmasta kuin mieheni. Ei mennyt kuin varmaan viikko, kun tähän tuli jonkinlainen vastaus. Tai ainakin tulkitsimme asian niin. Me nimittäin saimme kirjeen aivan tuntemattomalta henkilöltä. Kirjeessä ei ollut kirjeen lähettäjän nimeä, mutta siinä oli joitakin meitä puhutteleviä Raamatunkohtia ja rahaa, joka köyhän opiskelijan ja työttömän kotitaloudessa oli tuiki tervetullut apu noin kuukauden ruokamenoihin silloisen hintatason mukaan.
Kävimme mieheni kanssa yhdessä joissain yhteiskristillisissä karismaattisissa piireissä ja haimme sitä omaa seurakuntayhteyttä ja omaa paikkaa kristillisessä kentässä, johon halusimme kuulua. Vierailimme Pelastusarmeijan kokouksista eri vapaiden kristillisten yhteisöjen kokouksiin aina kirkollisiin piireihin aina katolista kirkkoa myöten. Pelastusarmeijassa neuvottiin hakeutumaan oman seurakunnan pariin ja se vähitellen toteutuikin hapuillen. Etsiminen ja hakuprosessi ei ollut aivan kivutonta, kun taustalla oli meillä molemmilla aktiivinen julistustyö Ev. lut. jengi- ja katulähetyksessä ja siihen kuuluva karismaattisuus ja luonnollinen kristittyjen yhteys kaikkien kristittyjen kanssa kirkkokunnasta riippumatta. Kerran olimme jossain kotikokouksessa, jossa tämä kokouksen johtaja sanoi, että hän ei enää ajattelekaan, jos Jumala ei käske. Siinä vaiheessa minä pelästyin todella ja sanoin miehelleni, että tuollaiseen kokoukseen en enää halua ikinä mennä.
Siitä lähti käyntiin minulle tietynlainen ajatteluprosessi, jossa pohdin omaa olemassaoloani nimenomaan ajattelun avulla. "Ajattelen , olen olemassa", sanoi jo aikoinaan Descartes. Hänen filosofiansa yksi lausahdus pelasti minut joutumasta jonkinlaiseen vankilaan tai ehkä vielä johonkin pahempaan, mitä en halua edes ajatella. No oppini sain tietyllä tavalla, että kaikkea pitää tutkistella terveellä opilla ja Jumalan Sanalla. Onneksi sain ihmeellisen varjeluksen tuossakin asiassa.
Eräällä dogmatiikan professori Eero Huovisen luennolla sain sitten kokea vapauttavan ahaa-elämyksen kuunnellessani hänen opetustaan Lutherista ja Roomalaiskirjeestä ja siitä kuinka "vanhurskas on elävä uskosta", mikä ei minua sillä hetkellä täysin vakuuttanut, mutta kun hän vielä kytki sen kasteeseen ja Lutherin sanoihin, "olen kastettu, olen pelastettu", olin täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen vapaa. Minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään Jumalalle pelastuakseni, vaan siihen kasteen armoon saan jatkuvasti turvata. Siitä lähti taas uusi lehti minun elämässäni. Lehti, jolla olin jo saanut asettaa jalkani vahvasti sille kalliolle, jolla haluan seistä, ja joka kestää. Tässä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki, mutta siitä saat lukea seuraavassa blogissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti