Vuodet kuluivat ja mitään erityistä kerrottavaa ei ole ennen vuotta 1986. Sinä vuonna heinä-elokuussa muistaakseni oli Helsingin Pitäjän kirkolla evankeliumijuhlat. Seurakuntailmoituksesta huomasimme, että siellä on puhujana Aatami Kuortti. Olin lukenut hänen kirjoittamansa kirjan nuoruudessani ja avioliittomme alkuvaiheessa miehenikin luki kirjan minun sitä hänelle suositeltuani.
Nyt oli siis mielenkiintoista päästä näkemään häntä. Mietin, että voiko hän todella olla sama henkilö, joka pääsi ihmeen kautta elävänä keskitysleiriltä pakoon. Niinpä lähdimme yhdessä koko perheellä kirkkoon.
Kirkossa oli melkoisesti väkeä, mutta hyvin mekin sekaan mahduimme pienten lastemme kanssa. Koska nuorimmainen oli vielä alle puolivuotias vauva, hän oli hyvin paljon minun hoivissani ja esikoisemme oli taas mieheni hoivissa. Kävi sitten niin, että mieheni lähti käyttämään esikoistamme vessassa ja nuorimmainen alkoi sylissäni itkeskellä. Hetken häntä siinä rauhoiteltuani yht´äkkiä jostain siihen luoksemme tulla tupsahti iäkäs nainen. Hän yritti päästä tekemään omia loitsujaan vauvalle, että tämä rauhoittuisi. Hän mm. sanoi, että kun hän vain näkisi ne silmät ja pääsisi antamaan vauvalle hyvän mielen pistoksia, niin vauva rauhoittuisi. Hän hyöri ja pyöri siinä meidän ympärillä yrittäen jonkin aikaa toteuttaa omia loitsujansa, mutta pidin vauvan kasvot tiukasti rintaani vasten. Siinä samalla loitsimista yrittäessään hän jupisi, että hänen loitsimisensa ansiosta lapset vielä kadun toiselta puoleltakin hänelle nauravat. No onneksi mieheni saapui taas paikalle ja hän kovasti ihmetteli, että mikä meillä on siellä menossa, kun pidän niin tiukasti vauvaa rintaani vasten ja joku meille tuntematon iäkäs ninen yrittää lähestyä minua ja vauvaa milloin vasemmalta ja milloin oikealta puolelta. Samassa noita kyllästyi ja lähti pois kirkosta. No me ihmettelimme kyllä suuresti, mitä hän siellä kirkossa ylipäätään oli tehnyt. No se jäi arvoitukseksi, mutta loitsujaan hän ei päässyt ainakaan meidän lapsellemme tekemään. Pian alkoikin saarna ja sen piti Aatami Kuortti. Ja saimme vahvistuksen että hän oli sama henkilö, jonka kirjankin olimme lukeneet.
Kotona pohdimme tapahtunutta ja päällimmäisenä evankeliumijuhlilta jäi mieleen tuo noita. Ilo Aatami Kuortin näkemisestä osittain sumentui tuon hämmentävän tapahtuman alle. Edelleen pohdimme, mitä tuo nainen teki kirkossa ja että onko Suomessa todella edelleen noitia ja pakanuutta?
Ja ihan pääkaupunkiseudullako? Näitä pohtiessamme mieleeni nousi lapsuudessani kuulemia, vanhempieni kertomia tarinoita miehestä, joka oli kävellyt tulisilla hiilillä ja kävellyt myös viikatteen terien päällä ja saanut myös ihmisten verenvuodot pysähtymään. Tämä mies oli ollut kotipaikkakunnallani Puolangalla kansanparantaja ja hän oli käyttänyt siihen "mustaa raamattua".
Vanhempani kertoivat että hän oli parantanut paholaisen voimalla. Myöhemmin lukiossa tutustuin erääseen nuoreen, jonka ukki tämä mies oli ollut. Hän vahvisti nämä tiedot ja kertoi, että hänen ukkinsa toimi näin, mutta että hän teki aina vain hyvää ihmisille, ei koskaan mitään pahaa. Mieheni kanssa totesimme että tätä pakanuuden juurta meillä Suomessa siis edelleen on tässäkin muodossa.
Taas kului vuosia ja elimme vuotta 1990. Olimme tuona kesänä Utsjoella seurakuntatyössä minä kesäteologina ja Osmo kesäkanttorina. Minä vastasin lähinnä leireistä ja Osmolle kuului kanttorin ominaisuudessa koko seurakuntaelämän kirjo leireistä jumalanpalveluksiin ja toimituksiin. Rippileiri oli ikimuistettava, koska nuoret, varsinkin tytöt olivat todella innoissaan meidän mukana olleista lapsistamme. Erityisesti kyllä mieleeni jäi niiltä ajoilta eräs kyläilytilanne, johon Osmoa oli pyydetty vierailemaan ja laulamaan. Olimme rippileirillä Outakosken koululla. Koulun pihalla oli meillä seurakunnan kirkkoherran asuntovaunu, jossa me perheenä asuimme rippileirin ajan. Siinä hyvin lähellä oli joku talo, johon Osmo siis meni, kun häntä pyydettiin. En ihan tarkkaan tiedä mitä kaikkea tuolla vierailulla tapahtui, mutta yht´äkkiä asuntovaunussa ollessamme ulkoa alkoi kuulua kaameaa huutoa ja joikaamista. Pelästyin ja koin, että nyt minun pitää rukoilla Osmon puolesta. Hän tulikin sieltä jonkin ajan kuluttua ja lukitsi asuntovaunun oven. Hän kertoi että siellä sattui jotain kamalaa ja eräs mies yritti kuristaa hänet ja toinen mies joikasi ja sai jonkinlaisen "kohtauksen". Onneksi ovi oli lukossa, koska hetken päästä kuului askelia ja ovea kokeiltiin avata, mutta koska ovi oli lukossa, hän poistui. Kukaan ei siis koputtanut oveen ja ilmoittanut, että hänellä olisi meille jotain asiaa. Niinpä pidimme oven suljettuna. Tämä oli muistaakseni leirin viimeinen ilta ja seuraavana päivänä leiri loppui ja matkasimme jälleen Utsjoelle.
Loppuraportissani Helsingin teologiselle tiedekunnalle kerroin myös tästä Lapin kultturisesta todellisuudesta. Se kertoo suomalaisen muinaisuskon vahvasta vaikutuksesta edelleen Lapissa ja muuallakin Suomessa ja sen shamanistisesta pohjavireestä. Raportin vastaanottaja myönsi, että näinhän se asia on. Keskustelin tästä asiasta myös Oulun hiippakunnan pappisasessorien kanssa, kun teologiharjoittelijoina kokoonnuimme harjoittelun päätteeksi piispa Olavi Rimpiläisen johdolla. He myönsivät asian ja joku heistä oli kokenut välillä seurakuntatyön myös haasteellisiksi Lapissa tämäntapaisten ilmiöiden johdosta. Itsellemme jäi tuosta kaikesta tapahtuneesta vain näky siitä, miten pakanuus monella tapaa on saamassa jalansijaa maassamme. Jouduimme myös mieheni kanssa myöhemmin olemaan lujana vaatimuksissamme ettei kummankaan lapsemme tarvitse ottaa lapin kastetta heidän ollessaan leirikoulussa lapissa. Jouduimme perustelemaan sen ala-asteen opettajalle molemmilla kerroilla hyvin tarkasti vakaumuksemme pohjalta, että emme halua että lapsemme tässä kohtaa noudattavat paikallisen toimijan järjestämää leirikouluohjelmaa, vaan että he voivat poistua johonkin tilaan siksi aikaa, kun toiset ottavat lapin kasteen. Ja tähän onneksi suostuttiin, sillä muuten he eivät olisi voineet osallistua leirikouluun oman luokkansa kanssa.
Tahdon tällä kaikella edellä kertomallani osoittaa, että usko oli kyllä vahvana vakaumuksena elämässämme ja valinnoissamme. Kuitenkin kaikesta huolimatta koin ja me molemmat mieheni kanssa kipuilimme elämässämme ja koimme olevamme kuin puun ja kuoren välissä. Jotenkin elämä tuntui raskaalta ja lapsiperheen arki opiskelu- ja työhaasteineen ei ollut mitään suurta ilojuhlaa. Kirjoitin muutaman kerran tunnoistani myös Sanansaattaja-lehteen osittain runoina ja joskus myös kirjoitusten muodossa. Kaikki ne julkaistiin ja ovat jossain ehkä minullakin vielä tallessa. Pohdin ihmisenä olemista ja kasvamista. Hain näihin pohdintoihini aineksia myös tv-sarjoista ja valtava halu oli oppia ajattelemaan ja elämään ihan tavallisen ihmisen tavoin. Kävimme mieheni kanssa välillä tanssimassa, harrastimme kulttuuria ja haimme elämänjanoomme kaikenlaista. Vapauden kaipuu oli valtava. Oli aika päästä irti uskonnollisuuden kahleista. Me halusimme elää täyttä elämää tässä ja nyt.
Mieheni oli alkanut jo 1990- luvun alkupuolella laulaa gospeleiden rinnalla taas tangoja ja kaikkia iskelmiä. Koimme että meillä on nyt se ihana vapaus, mitä olemme kaivanneet ja ihmettelimme kun saimme jossain Raamattuopiston avioliittoleirillä vastustusta siitä, että eivät tuollaiset laulut kuulu tänne. Miten niin eivät? Nehän juuri kertovat elämästä ja ihmisten tunteista, joita ihmissuhteissa tarvitaan. Ei niitä kaanaankielestä voi ymmärtää.
Tämä ihana vapaus johti kuitenkin ennenpitkää toisenlaiseen orjuuteen. Olin tv-sarjoissa kiinni ja ne olivat aikamoisia aikasyöppöjä ja sitoivat aikatauluja. Ne myös pikkuhiljaa ujuttivat ajatusmaailmaan monenlaisia arvoja ja sellaista ihmiskuvaa ja maailmankuvaa, joka vie ihmiseltä sen todellisen vapauden. Taas pohdimme yhdessä mieheni kanssa, miksi Raamatun lukeminen ei ole maistunut vuosiin ja miksi tuntuu kuin koko juttu Jeesuksesta olisi satua, vaikka käymme sentään kirkossa muutaman kerran vuodessa ja olimmehan me sentään olleet joskus aktiivisia hengellisen työn tekijöitä jengi- ja katulähetyksessä ja minä myös Suomen Raamattuopistolla teologina ja Osmo aktiivisesti musiikkitoiminnassa. Siihen aina vetosimme mielessämme, kun epäilykset tulivat. Ajattelimme aiemmin, että kun olemme olleet ennen aktiivisia, niin nyt riittää että elämme ja nautimme vapaudesta ja matkustelemme ja mieheni jäätyä eläkkeelle aiemmin pääsemme todella nauttimaan elämästä, kun pääsemme mökkeilemään ja matkustelemaan. Kaikki hengellinen työnäkymme oli siis kadonnut kokonaan ja se hätä hukkuvista sieluista, joka meillä oli aiemmin ollut.
Kuviteltu vapaus ei kuitenkaan siis tuonut todellista vapautta, vaan ihmettelin että miksi esimerkiksi ihmissuhteissa tökkii niin kotona kuin vapaa-ajalla. En tiennyt tuolloin, että tästä vasta alkaakin todellinen sydämeni ja sydäntemme syväkyntö. Näin vain kävi. Raamattu alkoi taas vähitellen kiinnostaa ja hakeuduimme Helsingin Kansanlähetyksen Filia-messuihin NMKY:n tiloihin, hotelli Arthuriin. Jotenkin koin että siellä on jotain sellaista, mikä minua puhuttelee ja kävimme siellä silloin tällöin. Kun Osmo jäi eläkkeelle, hakeuduimme myös yhteen kansanlähetyksen raamattusoluun. Se kokoontuu joka toinen viikko. Raamatun lukeminen alkoi vähitellen kiinnostaa ja aloimme jälleen yhdessä iltaisin rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Eräänä iltana törmäsin Heprealaiskirjeen sanoihin, joiden mukaan Jumala kurittaa jokaista lasta, koska Hän rakastaa lapsiaan. Mietin, että ei kai Jumala nyt minua ala kurittaa ja minua pelotti koko ajatus. Kuitenkin Jumala näki parhaaksemme laittaa meidät todelliseen ruuvipenkkiin kahden tai jopa kolmen vuoden ajaksi mieheni valtavien kipukoulujen kautta. Kun nyt tarkastelee kahta ja puolta kulunutta vuotta taaksepäin, niin huomaa että kaikki vaikeudet ja kivut ovat olleet Jumalan suurta armoa ja rakkautta.
Valtavasti on Jumalan Sana avautunut näiden kahden ja piolen vuoden aikana. Olemme ymmärtäneet mieheni kanssa, että vaikka meidät on armosta pelastettu, niin Jumala haluaa että me elämme joka hetki Hänen yhteydessään. Mitä se yhteys Häneen tarkoittaa, sitä olemme nyt saaneet opiskella sen kahden ehkä jopa jo melkein kolmenkin vuoden ajan. Se yhteys joka meillä alussa, kun uskoon tulimme, oli kadonnut niiden viinitarhaa turmelevien pienten kettujen tihutyön tuloksena. Olimme unohtaneet valvoa. Olimme unohtaneet että ihan samalla tavalla kuin aviopuolisoiden välillä voi yhteys katketa, jos vuorovaikutusta ei ole eikä asioista keskustella, niin samalla tavalla se käy myös Jumala-suhteessamme. Yhteyden etsiminen takaisin oli todella vaikeaa puuhaa. Raamatussa ei turhaan puhuta että muista missä kohden olet poikennut pois tieltä. Tietä on vaikea löytää sitten kun siihen tulee kaikenlaista usvaa ja pimeyttä väliin. Kerran vuosia sitten näin unen, jossa oli vesijohto, joka oli täysin tukossa, koska siinä oli niin paljon kaikkea roskaa ja kuonaa edessä. Heräsin unesta ja muistin sen elävästi, mutta ihmettelin mitä se mahtoi tarkoittaa. Nyt ymmärrän uneni tarkoituksen. Herra halusi puhua minulle, että olin kadottanut elävän yhteyden Häneen ja Hänen Sanaansa. Kaikki muu roska oli tullut siihen esteeksi. Yhteyden löytämisen avuksi Herra johdatti meille kaksi kirjaa, joita olemme tutkineet ahkerasti viime aikoina. Niiden kautta Sana on todella avautunut ja usko on tullut jälleen elämämme kantavaksi voimaksi. Kirjat ovat Uskosta uskoon, Öivind Andersen ja Vapahtaja veljenä, Pekka Eskelinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti