Vapahtajan jalanjäljissä

Meidät on kutsuttu kulkemaan Jeesuksen jalanjäljissä. Olen usein pohtinut, mitä se mahtaa tarkoittaa käytännössä? Mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Meillä kaikillahan on kuitenkin oma tie kuljettavana, koska suhteemme Häneen on henkilökohtainen. En voi kulkea sisaren tai veljen tietä, vaan omaa tietäni, vaikkakin me vaellamme yhteistä päämäärää kohti. Se on kuitenkin meiltä kaikilta vielä saavuttamattomissa, koska vasta pyrimme sitä kohti.

Olen kuullut joskus myös sanottavan että tie vie kulkijansa perille. Varmasti näin on, jos me vain sillä Kristus-tiellä pysymme. Nyt aivan hiljattain olen ymärtänyt omalla kohdallani, että se tie on Jumalan tahdon noudattamisen tie. Joka päivä saan kysellä Jumalan tahtoa omassa elämässäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi! Ei siis ole kysymys ollenkaan minun tahdostani, vaan Hänen tahdostaan. Tämä ajatus todella pistää nöyrälle paikalle. Ajattelenko Jumalan tahtoa ja noudatanko sitä? Mitä Hän haluaisi minun tekevän?

Evankeliumeista ymmärrämme, että Jeesus todella haluaa meidän kokosydämisesti antautuvan Hänen tahtoonsa. Hänen sanansa rikkaalle nuorukaiselle osoittavat sen selvästi. Samoin Hänen sanansa siitä että joka tahtoo minun perässäni kulkea, niin hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.

Mikä on minun ristini? Mitä minun tulisi kantaa joka päivä seuratessani Jeesusta? Jotenkin se nivoutuu Jumalan tahdon noudattamiseen ja Hänen Sanalleen kuuliaisuuteen. Joka päivä elämiseen Sanan alla ja oman syntisyyden pois perkaamiseen ja Jumalan Hengelle tilan antamiseen omassa elämässä. Jumalan Henki Sanansa kautta muokkaa meidän sydämemme maaperää, jotta voisimme kuulla Hänen ääntään ja yhä tarkemmin ymmärtää Hänen tahtoaan.

Mieleeni nousee eräs valaiseva esimerkki omasta elämästäni oman paatumukseni ja hengellisesti kuolleen tilani ajoilta. Katkeruus ja kauna olivat saaneet sijaa sydämessäni. Minun sydäntäni hallitsi kutakuinkin minun oma tahtoni ja oma itsekäs luontoni. En kavahtanut ajatella ja puhua pahaa lähimmäisistäni. En vienyt sitä pahuuttani myöskään Herralle ja pyytänyt sitä anteeksi, parannuksen teosta puhumattakaan. Joskus olin niin katkera ja mielessäni loukkaantunut johonkin tai joihinkin ihmisiin, että kiukussani ja katkeruudessani ajattelin, että ihan sama vaikka heittäytyisin junan alle tai jonkun auton eteen.

Keskustelin asiasta myös mieheni kanssa ja sain häneltä terapeuttista tukea, sillä olihan hän myös sen alan ammattilainen. En kuitenkaan ymmärtänyt sydämessäni täysin katkeruuden juurisyitä. Ja niin jouduin vielä pitkään taistelemaan syvällä omien sydämeni pahuuksien kanssa. Olin herkkähipiäinen loukkaantumaan toisten sanoista ja oma itsekkyyteni vain kasvoi. Kuitenkin rukoilin aina tyypilliset rukousrituaalini, mutta en ymmärtänyt, mikä oli pielessä.

Katkeruuteni ja pahuuteni juuri oli siinä, että minun tahtoni sai hallita minun elämääni. Jeesus ei saanutkaan olla sydämeni Herra ja kuningas, vaan siellä valtaistuimella istuikin MINÄ ITSE. Se hallitsi elämääni minun tietämättäni ja ymmärtämättäni. Ja sen hallintavallan alla jos ihminen kulkee, niin silloin hän ei valitettavasti olekaan Jeesuksen seuraaja. Jeesus haluaa ottaa meidän sydämemme hallintaansa ja antaa meille uuden sydämen. Hän luo meihin uutta. Se uusi alkaa kasvaa meissä vähitellen, kun suostumme Jumalan tahtoon omassa elämässämme ja otamme oman ristimme ja alamme seurata Häntä.

Oman ristin kantaminen on osoittautunut oma minulle jokapäiväiseksi antautumiseksi Jumalan tahtoon ja Herrauteen, ei minun. Se merkitsee nöytymistä ja särkymistä, ja Hänen Sanaansa luottamista, mutta myös sen totena ottamista. Se merkitsee ihmisten rinnalla kulkemista. Emme ole toisten yläpuolella emmekä alapuolella, vaan heidän rinnallaan. Enää en ole kokenut kenenkään loukkaavan minua. Ihmekös tuo! Hänen ominaan me emme todellakaan ole itsemme omat. Hänen ominaan meillä on Hänen rauhansa ja kaikki taivaan valtakunnan aarteet.